Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuuta kurkottavat kapsahtavat kuoppaan

Laura Kärkäs, 24.7.2020
Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki 255 s., Teos 2019

Markku Paasosen Suurenmoisessa huviretkessä on huhupuheiden mukaan yksi piste, mutta taisin olla nukuksissa: en kahden lukukerran aikana onnistunut löytämään sitä. Välimerkkien käytön suhteen kekseliäs maailmanlopunajan teos seilaa esseen, proosarunon ja kertomuksen ristiaallokossa. Teoksen ainoan puheenvuoron saa mies, josta tiedämme, että hän on turkulainen 78-vuotias teologi, jonka ”päättävä epätieteellinen loppulause kaikkeen siihen, mitä maailmassa on puhuttu ja kirjoitettu” (s.30) kattaa koko teoksen sisällön. Hän kertaa länsimaisen maailman historiaa suhteessa oman elämänsä sattumuksiin. Maailma loppuu tämän puheenvuoron jälkeen, siispä kannattaa puhua mahdollisimman pitkään ilman pistettä, antaahan jokainen pilkku hetken lisäaikaa elämälle, jonka vähäiset jäänteet lojuvat kuopan pohjalla ihmisen ja koiran hahmoissa.

Lähtökohdat teosnimineen ohjaavat lukemaan kirjaa suhteessa miehestä ja koirasta kertovaan animaatioon Wallace and Gromit: A Grand day out. Kirjan huviretkellä matka taittuu kuuraketin sijaan mielikuvituksen siivillä yhteiseen muistiin. Pohjallaolosta huolimatta – tai oikeammin juuri sen vuoksi – on seikkailun kertoja aivan kuutamolla, ja jutut jättävät sekopäisyydellään kertomukset Kuun juustoisuudesta kauas taakseen. Tekstin tiiviydestä ja aiheiden tiuhasta vaihtelusta voisi arvella teosta sekavaksi ja aiheiden välisiä kulmia jyrkiksi, mutta päinvastoin. Yhteisellä merkityskentällä sotketaan väliin molempiin aiheisiin sopiva sävy, ja kertomus etenee harmonisena liukuvärjäyksenä, joka liittää luontevasti yhteen Kristuksen ja Kelju K. Kojootin. Tuloksena syntyy montaasimaista ajatuksenjuoksua, jossa kaikkien osasten summa on uusi ja yllättävä. Paasonen osoittaa, kuinka mielikuvanvaraisia kausaalisuhteet ovat ja muistuttaa niiden taustavaikuttimista.

Kielellä tuotetaan samuutta asioiden välille, joissa ei ole mitään samaa.

Näkökulman voi suunnata myös yleisemmin historiaan ja sen kertomusten muodostamisen mekanismeihin. Kaikki riippuu asettelusta, välisävyn kytkyvoimasta. Kielellä tuotetaan samuutta asioiden välille, joissa ei ole mitään samaa.  Teos ratsastaa ihmisen taipumuksella nähdä analogisia ja kronologisia suhteita siellä, missä niitä ei ole. 

Lajirajoista

Kukapa meistä ei olisi miettinyt, miten 1. kirjoittaisi kirjan tai 2. toimisi postapokalyptisellä ajalla.

”jos minä kirjoittaisin kirjan, minä panisin siihen pelkkiä pilkkuja, en pisteitä ollenkaan, puolipisteen minä kyllä voisin lätkäistä pilkkujen joukkoon piruuttani, hämmentämään lukijaa ja herättämään kysymyksiä, lukija on hyvä pitää varpaillaan, sillä tunnetusti hän nukahtaa – useimmat kirjat luetaankin sujuvasti puolinukuksissa, tavallisesti ihminen on puolinukuksissa läpi elämänsä, tai kokonukuksissa, eikös vain, hän kulkee silmät auki ja puhuu lajitovereilleen mutta on nukuksissa, hän nousee sängystä ja pukeutuu ja menee töihin mutta on nukuksissa, semmoista se on, ihmisen elämä, he kirjoittavat väitöskirjoja ja matkaoppaita ja operetteja ja luulevat valvovansa mutta nukkuvat sikeästi” (s.61-62). 

Näännyttävän monologin säyseän kuulijan rooli lankeaa kolmijalkaiselle koiralle. Se vaikenee torkahdellen ja hyönteisiä etsien yhden miehen suusta ryöppyävän ihmislajin yhteisen anteeksipyynnön edessä. Koira on myös lukijan rooliasu, joka vaatettaa sinutkin kertomuksen maailmaan sopivalla tavalla: ”etkä sinä ole mikään passiivinen sivustakatsoja sen hävityksen keskellä, ehei, sinä et ole myöskään uhri, sinä olet yhtiökumppani ja osasyyllinen, sinulla on oma lusikkasi syvällä tässä nykyisessä sopassa” (s.29) 

Suurenmoinen huviretki osoittaa käytännössä, millaisen kiihkomielisen hässäkän proosan ja lyriikan rajaseuduilla voi järjestää.

Siinä, missä Wallace and Gromit -animaatioiden koira Gromit on antropomorfattu ymmärtämään höpsön ystävänsä edesottamuksia, keskittyy Suurenmoisen huviretken koira koirien asioihin ja ottaa eleettömänä vastaan ihmisen lyhyen historian. Vaikka ihmisen jälkeinen aika on teoksen maailmassa jo alkanut, toislajiset pysyvät mykkinä. Kuusi- neli- ja kolmijalkaiset kanssakulkijat eivät pääse ihmisen rinnalle, huolimatta siitä, että ihmisen aika on väistämättä ohi.

Yhteisen loppuhuipennuksen äärellä ylitetään lajien rajoja ainoastaan muodon tasolla. Suurenmoinen huviretki osoittaa käytännössä, millaisen kiihkomielisen hässäkän proosan ja lyriikan rajaseuduilla voi järjestää. Teos on hyvin pitkä keskeislyyrinen puhetilanne tai virke, jossa on 16 lukua tai osastoa. Runoilijana ansioituneen prosaistin teoksessa muodottomuus tuottaa muotoa. Kuulostanee erikoiselta, että tekstissä, jossa muotoa ei tueta minkäänlaisilla graafisilla, tilallisilla tai asetelmallisilla ratkaisuilla, on vaikuttavinta juuri rytmi, joka kolisee korvissa äänteellisenä, kieli- ja mielikuvallisena ambienssina.

Taukoamattoman puheenparren tyylilajissa parasta on etäisyys skeneilyyn, se, etten tunnista.

Proosan rajoja on viimevuosina muovailtu nimenomaan nettiestetiikan ja somea imitoivan muodon avulla, ilmeisellä hyperitserefleksiivisyydellä ja autofiktiivisella otteella. Taukoamattoman puheenparren tyylilajissa parasta on etäisyys skeneilyyn, se, etten tunnista. Paasonen liottaa lukijaansa syvällä fiktiossa ja lyyrisissä vesissä.

Wallace & Gromit: La Danse Macabre

Kaksikon vähäeleinen kuolemantanssi valmiiksi kaivetussa hautakuopassa loppuu huikeaan pamaukseen, joka – luojan kiitos – lopettaa monologinkin. Päätyttyään teos tuntuu unelta, joka jättää häiritsevimmät yksityiskohdat hiertämään mieltä, vaikka kokonaiskuva unohtuu. Valitettavasti Paasosen juttujen mieleenpainuvuus nojaa väkivaltaisten kuvien ja ällötyksen voimaan, joka nousee yhtäältä ansiokkaasta paneutumisesta karnevaaliin ja groteskiin. Silti itsetarkoituksellinen vastenmielisyys tuntuu tunkkaiselta ratkaisulta ja toksiselta äijäilyltä, vaikka sen käyttöä punnitaan taiten.

Väkivallan historia on teoksessa ennemmin estetiikkaa kuin kannanotto, ja sen kuvailussa sanat maalaavat makaaberin kuvataiteen galleriaa. Historialliset memento mori -aihelmat toistuvat teoksen ulkoasussa, mutta Paasosen kielikuvituksen rinnalla ne muistuttavat taaperoikäisten iltasatukirjoja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto