Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ei mikään vappupallo

Arto Virtanen, 28.2.2011
Markus Jääskeläinen: Ilmapallo 69 s., Otava 2011

Markus Jääskeläisen seitsemäs runokokoelma ei tuo hänen runoilijankuvaansa mitään uutta: yhä hän tuntuu olevan etsimässä omaa ääntään ja hukkaamassa sen arkuuteen, sovinnaisiin kuviin ja keskeislyriikan näennäisimpiin hetteikköihin.

Kun kokoelman nimi on Ilmapallo, siltä tuskin kannattaa mitään kovin painavaa odottaakaan, ja uskollinen kokoelmansa nimelle runoilija on kirjoittamalla sen täyteen epäpersoonallisen yhdentekeviä kuvia, joista lukija ei saa otetta, koska ne ilmaa kevyempinä kohoavat aineettomuuden sfääreihin. Jääskeläisen edellisen kokoelman nimi oli sentään Lentokala, vaikka senkin rasitteena oli eräänlainen maitoinen vähäverisyys.

Yksi kokoelman selvistä puutteista on se, että se suppeudestaan huolimatta on melko hajanainen: kokoelman osastot ovat neljän viiden runon mittaisia, eikä niiden kohdalla pääse nauttimaan temaattisista kehittelyistä. Enimmäkseen runojen sisällöt jäävät alakuloisen tai haikean perushavainnon tasolle.

On valitettavaa, jos runoilija kaikkea hallitsevan herkkyytensä ja kiltteytensä vuoksi yrittää olla sanomatta mitään, mikä saattaisi asettua poikkiteloin jonkun yhtä estoisen lukijan tajunnassa. Jääskeläinen on sentään julkaissut Kustannus Oy Sammakon kautta Walt Whitmanin valittujen runojen laitoksen, mutta hänen omissa runoissaan ei ole oikein aavistustakaan whitmanilaisesta olemassaolon intohimosta; kaihoa runoilijalla kyllä on, mutta sekin on jotenkin varjomaisen ohutta ja resignoitunutta.

Kokoelman vahvin persoonallinen läsnäolo on kissalla. Mutta kun Jääskeläinen kirjoittaa, että ”kissa leikkii kuolleella hiirellä”, se on yhtä väärin kuin Jukka Vieno kirjoitti Stockan kulma –kokoelmaan variksesta joka mätkähtää päin auton tuulilasia. Luontohavainnoissa olisi syytä olla tarkkana: kissan elämän kauneus, julmuus ja dramatiikka on siinä, että se ei tosiaankaan leiki kuolleella vaan elävällä hiirellä, joten miksi se pitäisi runossa vesittää? Ja auton tuulilasiin törmäilevät paljon pienemmät linnut, mutta en usko varista niin tyhmäksi otukseksi, että se menisi sellaista tekemään.

Rakastetun menetys, läheisen poissaolo ja riuduttava kaipuu houkuttelevat esiin kuvastoa valtameren äärettömyydestä ja aalloista, linnun laulusta ja oksistosta, joka kätkee linnun näkymättömiin. Kaunista, mutta miljoonaan kertaan runoiksi puettua, eli sovittua ja kliseemäistä.

Kun kokoelman nimi on Ilmapallo, siltä tuskin kannattaa mitään kovin painavaa odottaakaan.

Jos kirjoittaa herkkyyden näin haurastuttamia tuntoja, soisi kuvien olevan tarkempia, mielellään kyllä terävämpiäkin, edes jotain aistia viiltäviä. Nyt jää epäselväksi, onko runoilijalla jotain omaakin sanottavaa, sillä kun Jääskeläinen kirjoittaa, että ”Yö on sanoista raskas”, muutamia noista raskaista sanoista olisi toivonut päätyvän näihin tuulihattuja kevyempiin runoihin.

Jääskeläisen kokoelma asettuu neutraalina mutta tunnistettavana lisänä siihen, mitä vanhastaan, ainakin 1960-luvulta saakka on pidetty otavalaisuutena. Juuri muuta en siitä perinteestä osaa tässä yhteydessä sanoakaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto