Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lähiöpihan näkymättömät lapset

Tiina Rintala, 4.12.2010
Markus Nummi: Karkkipäivä s., Otava 2010

Millainen kertomus hylätyistä lapsista pitäisi kertoa, että he tulisivat nähdyiksi? Markus Nummen Karkkipäivän aihe on synkkä ja herättää tunteita. Lapsipäähenkilön mielikuvitus tuo tarinaan kuitenkin omalaatuista väriä karun todellisuuskuvauksen rinnalle.

Karkkipäivä on huolellisesti kirjoitettu romaani, voimakas ja mieleenpainuva lukukokemus. Se lähtee liikkeelle arkisesta, jokaiselle tutusta ympäristöstä. On lähiö, muutamia kerrostaloja vieretysten, metsikkö ja viihtyisyyden lisäämiseksi rakennettu kahluuallas. Valaistuja ikkunarivistöjä ja ihmisiä, jotka tuntevat toisensa ulkonäöltä, koska ovat törmänneet pihalla tai vaihtaneet pari sanaa koulun vanhempainillassa. Osa talojen lapsista on perheineen hiihtolomaa viettämässä, mutta 9-vuotias Tomi pyörii yksin pihalla aamusta iltaan.

Henkilöt piirretään nopein vedoin vaihtuvan kerrontanäkökulman kautta. Lukija viedään vuorotellen lähelle jokaista: lastensuojelun parissa työskentelevää Katria, töihin ajatuksensa ja tunteensa hukuttavaa Paulaa ja keskeneräisen romaaninsa kanssa taistelevaa Aria. Salaisuuksia ja tilanteiden taustoja paljastetaan vähitellen.

Erityisesti Tomin näkökulman intensiivisyys tekee romaanista poikkeuksellisen. Sen avulla rakennetaan myös romaanin keskeinen jännite. Loppua kohden juoni tiivistyy sellaiseksi jännityskertomukseksi, ettei kirjaa malta laskea kädestään.

Pysähdys lähikaupassa

Lähiön keskellä on ostoskeskus, jonka ruokakaupassa Ari ja Tomi kohtaavat. Tomi on oppinut pitämään huolta itsestään, mutta tällä kertaa hän ei pääse kassalta ennen kuin taempana jonossa seisova Ari maksaa hänen kettukarkkipussinsa. Pysähdys pakottaa Arin katsomaan poikaa hetken pidempään ja sen myötä näkemään, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi.

Samanlaisia kauppoja toisaalla, samanlaisten kerrostalopihojen liepeillä. Tilanhallintasuunnittelija Paula uppoutuu näiden persoonattomien myymälöiden suunnitteluun ja uurastaa tunteja laskematta. Niin kauan kuin voi tunkea taskut ja suun täyteen suklaata, asiat pysyvät hallinnassa, vaikka nukkuminen olisikin jäänyt väliin. Kaupan kaaos on kuitenkin vain tavaroiden epäjärjestystä ja väärin täytettyjä hyllyjä tai epäloogisia kulkureittejä. Reitit voi suoristaa, pölyt pyyhkiä ja vanhentuneet tavarat heittää pois.

Kotona järjestyksen ylläpitäminen on vaikeampaa, eikä mielen mustia maisemia saa lyötyä alas yhtä helposti kuin kaupan nuhjaantuneita somistuksia. Lastenhuoneen ovi pysyy kiinni ja kaihtimet peittävät ikkunaa. Jotain outoa kaikessa on, mutta kukaan ei oikein halua nähdä tarkemmin, mitä.

Paula taivuttelee ihmiset puolelleen niin työpaikalla kuin kotipihallakin: ”Tällaista se on. Että on aivan vilpitön, puhuu sydämensä kyllyydestä, mutta silti valehtelee. Valehtelee, jotta totuus tulisi esiin. Että järjestys palautuisi. Että kauneus säästyisi tuholta.” Yleisön puuttuessa Paula jatkaa teatteriaan videokameran edessä. Tilanteen mennessä yhä pahemmin umpisolmuun on itseä koskevat valheet tallennettava nauhalle eheäksi kertomukseksi.

Miten todellisuus kerrotaan?

Karkkipäivän henkilöt yrittävät hallita tai ratkaista yhä ahdistavammiksi käyviä tilanteitaan rakentamalla kukin omanlaistaan kertomusta. Sekä Katri, Tomi että Ari miettivät vuorollaan, miten kertoisivat näkemästään tai kokemastaan niin, että kuulijat ymmärtäisivät, mitä kauheuksia tapahtuu elementtitalojen perheasunnoissa, ehkä jopa oman kotipihan toisella laidalla.

Katri näkee työssään jatkuvasti, miten lastensuojelun järkyttävä todellisuus muuttuu etäisiksi viranomaisteksteiksi. Hän sommittelee ja hioo luentoa, jossa voisi kertoa huostaan otettujen lasten kokemuksista tunteisiin vetoavasti ja paljastaa kylmän ja kömpelön virkakielen kätkemät tragediat. Katri tietää, että muuttotappiokuntien rinnalla Suomessa on yksi kasvava ja elinvoimainen kaupunki: ”Se on lasten kaupunki. Mutta ei kenen tahansa lasten. Se on lapsiasiakkaiden kaupunki. Kuviteltu kaupunki, jonka asukkaina ovat lastensuojelun asiakkaat.”

Tomi taas yrittää kertoa itsensä turvaan liian ahdistavaksi käyvästä todellisuudesta. Leikeissään hän on voimakas ja neuvokas toimintasankari Tok Kilmoori, jonka tehtävä on pelastaa vangittu prinsessa Mirabella. Tomin maanisen höpötyksen toivoisi olevan sitä satua, minä aikuiset sitä pitävät. Lapsen hädissään kertoma tarina on sosiaalitoimiston työntekijälle samanlaista hepreaa kuin kuivakka virkakieli tavalliselle kansalaiselle.

Esiin nousee myös kysymys siitä, kuinka paljon sivustakatsoja haluaa nähdä ja ymmärtää. Lasten leikit näkisi mieluusti vain leikkeinä, huomaamatta miten tarkkaan todellisuuden julmuudet niihin piirtyvät. Laiminlyödyt lapset ovat Tove Janssonin Näkymätön lapsi -kertomuksen päähenkilön tavoin oppineet muuttumaan näkymättömiksi, seisomaan paikallaan niin liikkumatta, ettei heitä havaitse, vaikka seisoisi heidän vieressään.

Toisin kuin todellisuutta, fiktion rajattua maailmaa on mahdollista hallita. Siksi Arin olisi helpompi pitää katse tietokoneen ruudulla kuin katsoa vierasta pikkupoikaa silmiin. Vaikka Ari aluksi suhtautuu Tomiin yhtä varautuneesti kuin kaikki muutkin, hän on kuitenkin lopulta ensimmäinen joka kuuntelee tämän tarinan ja lupaa auttaa.

Ironisesti piirretyn Arin hahmon voi nähdä tavallisena sivustaseuraajana, naapurina, jota ei huvita sekaantua muiden asioihin. Voimattomuudelle ja passiivisuudelle voi naurahtaa, kun ne ovat fiktion maailmaan tämän tästä vajoilevan aloittelevan kirjailijan ominaisuuksia. Rivien välissä romaani tuntuu kuitenkin kysyvän, kuka meistä uskaltaisi tai ymmärtäisi reagoida vastaavassa tilanteessa toisin.

Jälkisanoissa Nummi selvittää romaaninsa tarinan yhteyksiä todellisiin lastensuojelukertomuksiin. Myös Ari alkaa kirjoittaa kohtaamistaan yksin jätetyistä lapsista. Saatuaan ensimmäisen version käsikirjoituksesta valmiiksi Ari pohtii, miten helppoa tarina olisi lopettaa lohduttomasti.

Toiveikkaamman lopun kirjoittaminen sen sijaan vaatisi vielä aikaa ja työtä, jotta romaanista tulisi uskottava eivätkä arvostelijat syyttäisi todellisuuden sokeroinnista. Toiveikasta loppua Ari jää kuitenkin harkitsemaan. Ja lopulta näkymättömästä tulee näkyvää: ”Sanat. Neljä vuotta myöhemmin kirjailija onnistui valitsemaan väärät sanat, oikeat sanat. Väärät yöunen kannalta. Koska ne olivat ne oikeat.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto