Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Historiasta, uskonnoista ja sydämistä

Tiina Ahokas, 28.10.2004
Markus Nummi: Kiinalainen puutarha s., Otava 2004

Kashgarin kaupungissa otettu epäonnistunut valokuva, ruotsalainen lähetysasema Kiinan Turkestanissa ja 1900-luvun alku. Siinä on lähtöasetelma Markus Nummen historialliselle eepokselle Kiinalainen puutarha. Se nivoo kauniisti ja murheellisesti yhteen ruotsalaisten lähetystyöntekijöiden, turkestanilaisten lasten sekä erään tutkimusmatkailija Mannerheimin elämät.

Kiinalainen puutarha on vakavamielinen järkäle verrattuna kirjailijan kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen, fantasialla leikittelevään esikoisromaaniin Kadonnut Pariisi (Otava 1994). Mitallisesta ja temaattisesta massiivisuudestaan huolimatta Kiinalainen puutarha on väliotsikoitaan myöten huoliteltu ja hallittu teos.

Verkkaisia pyörteitä

Kiehtovaa tarinassa on sen syklinen eteneminen. Nummen kerronta ei kulje suoraviivaisesti, vaan se vihjailee, ennakoi ja yllättää. Romaanissa on kaksi aikatasoa, jotka lopulta kohtaavat. Teoksen nykyajassa on äänessä vuorten yli sotaa pakeneva aikuinen Kamil, joka kertoo varsinaista tarinaa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan lähetysaseman kasvattina. Kiinalaisen puutarhan keskeiset henkilöt on taiottu ihmeen eläviksi persooniksi.

Nummen tyyli on monin paikoin runollista ja viivyttelevää. Hän ei maalaile nykyään niin suosituilla kilometrin mittaisilla, tajunnanvirtamaisilla virkkeillä. Päinvastoin: Kiinalaisen puutarhan kieli on jämäkkää ja rytmikästä, miellyttävää lukea. Välillä maneerit pistävät kuitenkin silmään – räikeimpänä sinänsä viehättävä mutta liian usein toistuva huomio erään nuoren neidin gasellin katseesta.

Kohtaamisia ja eroja

Lukukokemus on kaunis ja raskas. Hallitsevana teemana on klassisesti rakkaus. Lähetystyöntekijöiden kristinuskon ja alkuperäisväestön islaminuskon jännitteistä suhdetta keritään auki islamin näkökulmasta. On avartavaa lukea, miten oman kulttuuriperinnön itsestäänselvyydet kyseenalaistuvat kristittyjä hämmästelevien lasten ajattelussa: ”Miksi Jumalia on yksi ja kolme. Eikö se ole laskuvirhe.”

Vastakkainasettelu lapsuusajan viattomuuden ja aikuisuuden turmeltuneisuuden välillä on voimakas. Lasten kasvaessa heidän kaikille maailmankatsomuksille avoimet sydämensä kutistuvat ja sulkeutuvat. Uskonnosta tehdään oikeutus välirikolle, kostolle, väkivallalle ja julmuuksille. Kiinalainen puutarha on paitsi uskonnon- myös historiankuvausta: se kertoo valtioiden ja hallitsijoiden nousuista ja tuhoista. Draaman kaari kulkee jyrkästi kohti yhä suurempaa epätoivoa.

Lukujen loppuihin harkitusti ripotellut Koraani-sitaatit perustelevat paikkansa. Kiinalainen puutarha kuvaa hyvin tavallisten muslimien arkista ja tyyntä suhdetta uskontoonsa. Lähetystyöntekijät otetaan Kashgarissa hyvin vastaan, koska ”he eivät ole pahoja”: he kouluttavat lapsia ja hoitavat sairaita. Paikalliset vain eivät ymmärrä, miksi lähetystyöntekijät alun perin tulivat: ”He luulivat, että täällä meidän kaupungissamme ei ole Jumalaa. Mutta ei Jumala ole patsas tai kuva. Jumala on kaikkialla… – – He eivät näe, että me rukoilemme viidesti päivässä.”

Aggressiivinen vähemmistö saa aikaan valtataisteluiden ja uskonsotien puhkeamisen. Nummi esittää kipeästi sodan todellisuuden: tavallinen kansa ei halua sitä ja suurin osa sen uhreista on naisia ja lapsia.

Sotamarsalkan salattu puoli?

Carl Gustaf Mannerheim on tavattu esittää kirjallisuudessa ylväänä ja voittoisana sotamarsalkkana. Nummi oikaisee tätä kirjallisuushistorian kuudennesta presidentistämme luomaa kuvaa aavistuksen inhimillisemmäksi. Kiinalaisen puutarhan Mannerheim lähtee vuonna 1906 Kashgarista Aasiaan tutkimusmatkalle. Vahva ja ryhdikäs paroni palaa takaisin hauraana varjona. Aavikko on miltei vienyt hänen henkensä.

”Aavikon äärellä ihminen usein ennemmin tai myöhemmin alkaa kuulla ääniä. Puhetta joka tulee ei mistään. Sanoja jotka tulevat suoraan tyhjyydestä. Silloin jotkut ihmiset eksyvät. Toiset taas tulevat omituisiksi. Sanotaan, että he alkavat etsiä itseään.”

Erämaa jättää paroniin jälkensä. Monologeissaan ja muistiinpanoissaan Mannerheim eksyy tuon tuostakin sivupoluille, pohtimaan hajamielisesti etääntyneitä tyttäriään ja vaimojaan sekä omaa, kätkettyä herkkyyttään. Nummi antaa fiktiiviselle Mannerheimilleen surumielisen ja ajoittain haparoivan äänen. Enkeleitä näkevä paroni on hieman hellyttävä reppana – ihan muuta kuin kansalliset mielikuvat Mannerheimista.

Historiallista faktaa on ujutettu romaaniin paljon. Etenkin Mannerheim-osuudet houkuttelisi lukea elämäkerrallisina, mutta kuten Nummi jälkisanoissaan korostaa, romaani on ”kuvitteellinen kertomus kuvitteellisista ihmisistä”. Tapahtumien taustoista kiinnostuneet Nummi kuitenkin johdattaa jälkipuheessaan lukuisten lähteiden jäljille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto