Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Jumalallinen Duras ja hänen myyttinen rakastajansa – eli inhimillisestä riistosta ja ihmisen arvottomuudesta

Päivi Kosonen, 12.7.2006
Marquerite Duras: Rakastaja. Esipuhe Anne Fried. 3. painos. (Alkuteos: L’amant, 1984). s., Otava 2006 Kääntäjä(t): Jukka Mannerkorpi

Myöhäismodernille länsimaalaiselle lukijalle Marguerite Duras tarkoittaa rajoittamatonta liikkuvuutta faktan ja fiktion hämärällä rajamaalla ja vapaata pudotusta kuoleman ja elämän välitilassa. Mutta Duras tulee iholle niin kuin Anja Snellman ei koskaan, siis verinahalle ja ”veren öljymäisenä heruessa” – kuten Duras kirjoittaa Rakastajassa – että ”siihen oltiin kuolla ja kuoltiinkin”. Marguerite Durasin Rakastajassa on siis samaa kuin Auli Mantilan Neitoperhossa.

Jumalallisen La Durasin kiihkeä eroottisuus

L’amant teki ilmestyessään vuonna 1984 Marguerite Durasista (1914–1996) Durasin. Se oli tapaus. Tämän tapauksen ja Goncourt-palkinnon jälkeen häneen alettiin viitata jumalallisen diivan nimellä: ”La Duras”. Ja Marguerite Duras alkoi itse puhua itsestään kolmannessa persoonassa ”hänenä”. Tai sitten hän alkoi leikitellä julkisuudessa itse itselleen antamilla lisänimillä ja lyhenteillä, kuten ”M.D.” L’amant oli läpimurto, joka teki teoreettisena ja avantgardistina pidetystä vaihtoehtopiirien tuntemasta kirjailijasta, elokuvaohjaajasta ja feministiälyköstä suuren yleisön tunteman nimen: Duras. Meilläkin keskusteltiin 1980-luvun lopussa siitä, miten hänen nimensä pitäisi oikein lausua.

Mitä se on, Duras? Mitä hän tekee? Hän kirjoittaa omaelämäkerralliselta vaikuttavia sadomasokistisia tarinoita. Kyllä, preesensissä, siis kuolemansa jälkeenkin. Yann AndrÈan kirjoittama Duras, rakastettuni (Nemo 2001) on siitä todiste. Ja pariisilainen kustantamo …dition de Minuit polkee markkinoiden ammottavaan kitaan lisää samaa: 1980-luvun Durasia – kuoleman ja rakkauden tautia, Normandian rannikon huoraa ja Atlantin miestä – uusina painoksina ja uusina käännöksinä. Pelkästään Rakastajaa on painettu yli kolme miljoonaa kappaletta, ja teos on käännetty 40 kielelle.

Meilläkin Durasin tuotanto opittiin tuntemaan vasta Rakastajan vanavedessä. Jukka Mannerkorven suomennos ilmestyi vuonna 1985, ja tästä vasta avautui Durasin suomennoshistoria, joka näyttää jatkuvan. Ja samaan aikaan kun Likelta ilmestyy markkinoille tasaiseen tahtiin Durasin marginaalista tuotantoa, ollaan Otavalla Rakastajan kolmannessa painoksessa, jossa paino- ja lyöntivirheetkin ovat ennallaan. Samoin on ennallaan Anne Friedin kirjoittama yli-ihannoiva esipuhe, jossa Durasin elämä ja tuotanto runollis-myytillistetään, ja kirjailijaa ylistetään jumalallisena. Anne Fried kirjoittaa Marguerite Durasista niin kuin pyhimyksestä tai Jeesuksesta, ja tämän kirjassaan kuvaamaa lapsuuden riistoa ja prostituutiota Fried hehkuttaa kirjailijan eroottisena rakkaustarinana.

Tyttö ja limusiini

Rakastaja on yhdenlainen moderni romaani, joka rakentuu montaasin varaan. Se rakentuu siis samaan tapaan kuin Durasin hyvin tuntemat Faulknerin ja Hemingwayn romaanit, eli kahden rinnakkain kuljetettavan tarinalinjan varaan. Näiden kahden erilliseltä tuntuvan tarinan kohtaamis- ja leikkauspisteessä tekstin merkityksen tai sanoman on sitten tarkoitus muotoutua ja kiteytyä.

Mutta Rakastajan tapauksessa lukijat haluavat jostain syystä vain toisen tarinan: suomennoksen kansikuvissa tarjoillun ja Jean-Jacques Annaud’n elokuvaversiostakin (1992) tutun kiihkeän eroottisen romaanin ja halukkaan nuoren naisen. Siis sen romanssinmuotoon puetun tarinan, jossa nuori läpinäkyvään silkkipukuun ja miesten huopahattuun ja korkokenkiin puettu nuori valkoihoinen tyttö tapaa Mekongin lossilla myyttis-itämaisessa valaistuksessa rikkaan kiinalaisen Limusiinilla ajavan miehen, josta tulee tämän rakastaja.

Yleisesti ei ole huomattu, että eroottisen lossi- ja limusiinitarinan rinnalla kirjassa kulkee toinenkin tarina. Sitä on ollut ehkä vaikeampi ottaa vastaan. Se on väkivaltainen ja sadomasokistisia piirteitä omaava tarina lapsuuden riistosta ja köyhän arvottomaksi tekemisestä jokapäiväisessä elämässä ja arkisessa perhehelvetissä. Tämä toinen tarina on Durasin luoma kuvitelma siitä, ettei olisi elänyt lapsuutta, että olisi elänyt elämänsä, tullut siksi mikä nyt on ilman lapsuutta, siis ilman äitiä ja isää, ilman jatkuvuutta ja historiaa, olisi vain odottanut suljettujen ovien takana jotain: rakkautta, totuutta, lopullista merkitystä, omaa tarinaa, itsen löytymistä, Jumalaa. Tämä on Durasin autiomaa.

Pohjois-kiinalaisessa rakastajassa (1992) Marguerite Duras yritti oikaista romaanin merkityspohjaa, mutta turhaan ja ilmeisen väärään suuntaan. Meillä Rakastaja tosiaan tarjoillaan uudessa painoksessa esipuheineen kaikkineen aivan samaan tapaan kuin 1985 – siis niin kuin mikään ei olisi muuttunut, niin kuin mitään uutta ei olisi sanottu Durasista tai Rakastajasta. Ja vielä pahempaa: niin kuin ihmisten riistosta ja arvottomuudesta ei tiedettäisi mitään, niin kuin sille oltaisiin aina yhtä tunnottomia: 1920-luvun lopun Indokiinassa, 1980-luvun Ranskassa ja vuonna 2006 Suomessa.

Rakastaja ei ole romaani rakkaudesta, vaan romaani rakkauden nälästä ja sen olemattomuudesta. Se ei ole romanssi, mutta se käyttää hyväkseen romanssin muotoa. Se ei ole omaelämäkerta, mutta se käyttää hyväkseen omaelämäkerrallista muotoa. Ymmärrän hyvin, että kustantaja ja tekijä haluavat käyttää hyväkseen eroottista kehystä, romanssin muotoa ja omaelämäkerrallista tilaa tehdäkseen rahaa. Mutta miksi meille muille on niin tärkeää tukeutua näihin kahteen illuusioon: siihen, että Duras kuvaisi teoksessaan suoraan omaa nuoruuden kokemustaan ja siihen, että tuo kuvattu kokemus olisi luonteeltaan eroottinen ja rakkauteen liittyvä?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto