Upoksissa pilvet

Harvassa ovat ne runoilijat, jotka ovat julkaisset ensimmäiset runonsa vanhana. Niin on käynyt vuonna 1929 syntyneen Martta Rossin tapauksessa, kun Otava julkaisee nyt hänen ensimmäinen kirjansa. Upoksissa pilvet on miellyttävän perinteinen runokokoelma, joka ei häpeile kaukaisia vaikutteitaan. Se ei sisällä kielipelejä tai muuta kikkailua, vaan luottaa tutumpaan ilmaisuun.

Vanhana uskoo itseensä. Kun nuorena huolehtisi liikaa jokaisen pilkun ja sanan paikasta, niin Rossin runot käsittelevät elämää hätkähdyttävän tarkasti. Tekstit ovat lyhyitä, lähes aforistisia, eikä useimmissa ole mitään ylimääräistä. Vanhemmiten oppii tiivistämään, keskittymään olennaiseen.

Edesmennyt Bo Carpelan oli lyhyen runouden mestari. Hän oppi vanhemmiten hyödyntämään minimalistisia tyylikeinoja, jotka olivat saaneet vaikutteita japanilaisesta ja kiinalaisesta runoudesta. Rossin kirja liikkuu samalla alueella, vaikka ei itämaissävytteinen olekaan. Upoksissa pilvet -kokoelmasta tulee mieleen Eeva-Liisa Mannerin, Mirkka Rekolan ja Kirsi Kunnaksen tuotanto. Rossin ilmaisu on tosin esikuviaan tiivistetympää. Runoja on helppo lukea ja ymmärtää, vaikka ne Mannerin, Rekolan ja Kunnaksen tekstien tapaan käsittelevätkin elämän suuria kysymyksiä.

Upoksissa pilvet on ylistyslaulu elämälle.

Aika on Rossin kirjan keskiössä. Perinteistä kirjoitustapaa korostaa, että runoilija itse (tai hänen ikätoverinsa) on monen runon puhujana. Niinpä sivuilta hyppää esiin tieto lähestyvästä kuolemasta.

Voivottelemaan Rossi ei kuitenkaan vaivu, vaan aika nähdään kallisarvoisena ja huomioimisen arvoisena asiana: ”Tiimalasin malja / pyöristyy vinossa valossa / hitaasti / putoavat tunnit / hitaasti / elää tätä hetkeä uteliaan eläimen lailla / mitään kaipaamatta.”

Teksti ei ole erityisen omaperäistä. Kliseitä käytetään paljon, mutta tekstistä huokuu silti osaaminen ja ammattitaito. Lukijassa herää tunne, että tässä ollaan merkityksellisen ja pitkään kypsyneen runouden äärellä.

Aika merkitsee Rossille sekä menneisyyttä että nykyisyyttä. Tulevaisuutta ei käsitellä, sillä runojen puhuja keskittyy käsillä olevaan hetkeen: ”Sinulla ruusutarhasi / minulla jäkäläkasvustoni / vanhuus liki ihoa / ihme / omin silmin nähtävissä: / me kukimme vielä.”

Tässä runossa asetetaan vastakkain nuori tyttö ja vanha nainen, jotka viimeisessä kolmessa säkeessä nostetaan ikään kuin samalle viivalle. Maa kuuluu eläville, olivat he sitten minkä ikäisiä tahansa. Ihminen ei kadota arvoaan, vaikka hänen ruumiinsa rapistuisikin. Välillä runojen vanhentunut nainen tosin haikailee mennyttä ja menetettyä, mutta aina palataan positiivisten perusasioiden äärelle: ”Ryppyisellä kämmenellä / sydämen viiva / hallitsee viivojen kaaosta.”

Jäsennellysti naisen elämästä

Kirjan kahdeksan osastoa kertovat jäsennellysti naisen elämästä. Nykyhetkessä on vanha ja eläkkeelle jäänyt nainen, joka näkee välähdyksenomaisia kuvia lapsuudesta ja nuoruudesta. Maaseudulla vietetty lapsuus lehmineen ja leikkeineen, nuori äitiys ja muut elämän varrella koetut mainitaan runoissa tämän tästä. Aika on Rossille tärkeä ja olemassa oleva ilmiö, jonka avulla ihminen pystyy jäsentelemään muistojaan ja tekemisiään. Se antaa myös aiheen katsella ympärilleen ja ihastella maailmaa, jota ei enää kohta ole todistamassa.

Luonto on Rossille tärkeä asia. Luontolyriikkaa on toki kirjoitettu Suomessa jo niin pitkä sivu, ettei se parhaimmillaankaan voi olla omaperäistä: ”Sumu syö rantoja / peipposen liverrys kimpoaa / rannan puista ja äkkiä / nousee aurinko // pehmeinä laskoksina / haihtuu usva / järven yltä.”

Meissä suomalaisissa on jokin sisään rakennettu ominaisuus, joka saa useimmat meistä herkistymään luonnolle ja sen kokemiselle. Upoksissa pilvet on täynnä mainintoja luonnosta, oli kyseessä sitten perinteinen mökkimaisema tai omakotitalon ikkunasta näkyvä metsä. Pidemmissä runoissa näinkin tutun aineiston käyttäminen kenties häiritsisi, mutta Rossi on viisaasti valinnut lyhyen ilmaisutavan. Kirja loppuu, ennen kuin kliseinen materiaali alkaa häiritä.

Upoksissa pilvet on ylistyslaulu elämälle. Rossi kirjoittaa arkipäiväisistä asioista, auringon nousemisesta ja laskemisesta, sekä muutoksen vääjäämättömyydestä. Vaihtuvat vuodenajat ja elämän kierto ovat jokaiselle sen verran tuttuja aihepiirejä, että Rossin runot ovat hyvää purtavaa lämpeneviin iltoihin.

Lyhyet runot sopivat sekä kiireettömälle ihmiselle, joka haluaa maistella jokaista säettä, sekä kiireiselle nykyihmiselle, joka ehtii lukea runon vaikkapa aamulla ennen juoksemistaan seuraavaan bussiin. Taiteellisena ongelmana on usein tietysti se, että harvat osaavat tiivistää ajatuksensa muutamaan toimivaan lauseeseen. Rossilta se kyky löytyy, kuten Upoksissa pilvet osoittaa.