Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaikki näytti painettuna paremmalta

Veli-Matti Huhta, 18.12.2019
Matti Rinne: Kulttuuritoimittaja. Kurkistus elettyyn. 226 s., Into 2019

Pekka Tarkka (s. 1934) laittoi viimevuotisen muistelmateoksensa nimeksi Onnenpekka. Hänen keskeinen toimintakenttänsä oli Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus. Matti Rinteen (s. 1934) muistelmateos tarkastelee maailmaa Ilta-Sanomien HS:ään verrattuna pienemmän ja (Rinteen todistuksen mukaan) ”kansanomaisemman” kulttuuritoimituksen näkökulmasta.

Kumpikin kirja edustaa empiiristä kulttuurihistoriaa, jonka kohde on 1900-luvun jälkipuolen suomalainen yhteiskunta. Rinteen teoksen nimi on Onnenpekkaa julistavampi, komealta kalskahtava Kulttuuritoimittaja. Joka tapauksessa myös Rinne on onnenpekka.

Sekä Tarkka että Rinne ovat syntyneet juuri oikeaan aikaan.

Historian maisteriksi opiskellut Matti Rinne teki yli kolmenkymmenen vuoden työuran Ilta-Sanomien toimituksessa. Sen lisäksi hän on vaikuttanut useissa kulttuurialan järjestötehtävissä ja kirjoittanut monia tietokirjoja. Koko Rinteen aktiiviuran ajan suomalainen kulttuurielämä monipuolistui ja vapautui. Kansainvälisiä yhteyksiä syntyi; lukija saa sen kuvan että toimituksissa raha oli löysässä, sitä riitti myös kulttuuritoimittajien ulkomaanmatkoihin. Jatkuvasta laajenemisesta huolimatta piirit olivat pienet. Kaikki tunsivat toisensa, kaikki kontaktit olivat henkilökontakteja.

Koko Rinteen aktiiviuran ajan suomalainen kulttuurielämä monipuolistui ja vapautui.

Sanomalehtien kulttuuritoimitukset vakiintuivat vasta 60-luvulla. Kuten Rinne toteaa, esimerkiksi maakuntalehtien kirjallisuusarvostelut olivat ennen olleet lähinnä kansakoulunopettajien kontolla. Ammattimaistuminen ja tason nousu oli alkuun päästyään nopeaa, ja tulevat vuosikymmenet olivat myös mainittujen toimitusten kulta-aikaa. Kulttuurijournalismi sai sen rajat ylittävää yhteiskunnallista merkitystä.

Kulttuuritoimittaja Rinne päätyi kirjoittamaan niin vanhojen rakennusten hävittämisvimmasta, Ruotsin puolustusvoimien vakoiluorganisaatiosta (Informationsbyrån) kuin SAK:n sisäisistä valtataisteluistakin. Viimeksi mainittu ryhtymys toi hänelle potkut, jotka kuitenkin pakon edessä peruttiin.

Kulttuuritoimittaja on kirja menneestä maailmasta, mutta menneisyys suostuu hautaansa kovin vastahakoisesti. Se säteilee sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen.

Aikakaudelle 1950–2000 leiman antava teksti (myös barthesilaisessa mielessä) oli sanomalehtiteksti. Kun nuori Matti Rinne surkutteli kirjoittamansa kolumnin heikkoa tasoa, IltaSanomien toimituspäällikkö Matti Almila lausui hänelle kaukaa viisaat, lohduttavat sanat: ”Älä sure, painettuna se näyttää paljon paremmalta” (s. 20).

Painettuna kaikki näytti paljon paremmalta.

Hengen mikrohistoriaa

Matti Rinteen muistelmat käsittelevät hänen työuraansa. Henkilökohtaisesta elämästään Rinne kertoo niukalti, ja se puute tuntuu nykyään tavattoman virkistävältä. Joka tapauksessa kirjan sivuilta välittyy kokonaiselta tuntuva kuva persoonallisuudesta, yksilöstä aatteineen ja tunteineen. Kenties syntyvä kuva on jopa johdonmukaisempi kuin ihminen todellisuudessa voi olla. Pesunkestävän journalistin teksti on tarkkaa ja tehokasta. Hän tietää, ettei lauseella voi eikä ainakaan kannata yrittää mahdottomia.

Kun Rinne nyt, 85-vuotiaana, sanoo, että kirjoittaminen tuottaa ”puhdasta mielihyvää” (s. 217), sitä on helppo uskoa. Sama mielihyvä välittyy myös lukijalle.

Kulttuuritoimittajan muistelmat sisältävät kulttuurianekdootteja: ensitapaaminen Jorma Ojaharjun kanssa Pansion varuskunnassa (Rinne vartiomiehenä, Ojaharju arestia istuvana matruusina), suomalaistoimittaja piilottamassa häpeillen muovikassiaan Nathalie Sarrauten hienostokodin eteisessä 16. arrondissementissa, kossupullon lahjoittaminen Senegalin armeijan ylipäällikölle… Kuusikymmenluvun kirjasotiin ja seitsemänkymmentäluvun teatterikiistoihin Rinne osallistuu aktiivisena kokijana.

Hätkähdyttäviä paljastuksia Kulttuuritoimittaja ei sisällä, eikä siitä saa klikkiotsikoita. Virkistävää sekin. Parin merkittävän suomalaiskirjailijan kosteat toilailut Sofian rauhankongressissa 80-luvulla eivät yllätä. Ne ovat ajankuvaa, joka ei nykyperspektiivistä herätä hilpeyttä vaan lähinnä tympeyttä.

Joukossa oli kaksi poikkeusta: Matti Klinge, joka halusi Matti Klingeksi ja Matti Rinne, joka halusi toimittajaksi.

Anekdootteja antoisampaa on se suomalaisen yhteiskunnan kehitys, jonka Rinne tietoisesti kirjoittaa Kulttuuritoimittajan sivuille – ja joka sinne myös kirjoittautuu. Kulttuurinen yhdistyy poliittiseen ja sosiaaliseen. Siitä tulee todellisuutta.

Kun Rinne opiskeli Helsingin yliopistolla 50-luvulla, kaikki historianlukijat halusivat oppikoulunopettajiksi. Joukossa oli kaksi poikkeusta: Matti Klinge, joka halusi Matti Klingeksi ja Matti Rinne, joka halusi toimittajaksi. Oppikoulunopettajat vastustivat henkeen ja vereen peruskoulu-uudistusta, joka sotki koulutusjärjestelmän sementoiman luokka-asetelman. Vastustus oli tietenkin hyödytöntä. Aika kiiruhti eteenpäin.

Yleinen vasemmistolaistumiskehitys analysoidaan ja perustellaan, ”taistolaisuus” asetetaan kehyksiinsä. Rinne muistuttaa siitä usein unohtuvasta asiasta, että Suomi on ollut vanhastaan vasemmistolaisuuden suurvalta. Hän ei mainitse tilastotietoja, mutta SDP:n eli sosialistisen puolueen jäsenmäärä suhteessa väestöön lienee ollut 1900-luvun alussa maailmanennätystasolla. Maailmanhistorian ensimmäinen sosialistinen pääministeri oli niin ikään suomalainen (senaatin puheenjohtaja Oskari Tokoi).

Suurten linjojen tärkeydestä huolimatta yleistä tasoa merkittävämmiltä tuntuvat Rinteen kuvaukset yksittäisistä kulttuurihankkeista, konkreettisista olosuhteista, joissa esimerkiksi Taiteilijoiden rauhanjuna tai Taiteen puolesta -kampanja toteutettiin. Ne ovat elävästi kuvattua hengen mikrohistoriaa.

Paljon on nyt toisin. Suuret rakenteelliset muutokset, joista huolimattomasti käytetään nimitystä ”median murros”, ajoittuvat Rinteen aktiivisen toimittajauran loppuun tai sen jälkeen. Painettu teksti menetti asemansa ja sanomalehtien kulttuuriosastot näivettyivät ja näivetettiin. Silmille pistävää on sekin, miten suuressa määrin Rinteen kuvaama kulttuurimaailma on miesten maailmaa – nimenomaan suurmiesten maailmaa: kirjan henkilöhakemistossa silmämääräisesti arvioiden eniten mainintoja saavat Urho Kekkonen ja Kalle Holmberg. ”Pahiksen” roolin saa kyllä nainen, nimittäin 70-luvun kulttuuri- ja opetusministeri Marjatta Väänänen. Kaiken ohella Kulttuuritoimittaja tulee esittäneeksi nykylukijalle kutsun Väänäsen merkityksen ja motiivien miettimiseen.

Traktorin ja lokkien koreografia

Matti Rinne oli elokuvaohjaaja Risto Jarvan (1934–1977) ystävä, ja muistelmat taustoittavat myös suomalaisen elokuvan tähtihetkiä. Rinteen Eero-veli esitti pääosaa Jarvan Yhden miehen sodassa (1974), ja se suoritus säilyy suomalaisen amatöörinäyttelemisen kuningasgalleriassa. Osa Jarvan Onnenpelin (1965) käsikirjoituksesta syntyi maanviljelijänäkin toimineen Rinteen kyntäessä peltojaan Lammilla.

Kaupunkia ja kaupungistumista kuvaavan elokuvan taustalta löytyy siis kyntämisen tasainen, verkkaan etenevä rytmi, 60-luvun traktoreita ajatellen hieman vaappuva, tuudittava käynti, traktorin ja sitä seuraavien lokkien verkkainen koreografia. Yksityiskohta toimii mainiona vertauksena suomalaisen yhteiskunnan pitkälle linjalle, ruraalin ja urbaanin liitolle, sille, ettei mikään pääse karkaamaan kovin kauas savisilta juuriltaan. Ja samalla alan kuvitella, että myös Rinteen reippaasti mutta kiirehtimättä etenevässä tekstissä tuntuu sama suomalainen rytmi.

Rinteen kuvaama kulttuurimaailma on miesten maailmaa – nimenomaan suurmiesten maailmaa.

Taannoisessa haastattelussaan pitkän linjan toimittaja Hannu Taanila sanoi, ettei journalismi ole hänelle oikeastaan työtä, vaan välttämättömyys. Minun silmiini Rinteen muistelmien sivuilta sattuu sama: ei työtä, vaan kutsumusta, oikeastaan elämäntapa, joka ainakin parhaina hetkinään lähestyy taiteellisen luomistyön sattumia ja lainalaisuuksia. Siihen yhdistyy myös kaiken kattava moraalinen tinkimättömyys.

Klassinen musiikki on se kulttuurin alue, joka Rinteen ja hänen muistelmiensa arsenaalista puuttuu. Ehkäpä siksi mieleen nousee anekdootti sen alueelta. Kun sellistilegenda Pablo Casalsilta kysyttiin, miten hän yli kahdeksankymppisenä viitsii harjoitella useita tunteja päivässä, Casals vastasi: viime aikoina olen havainnut edistystä – se kannustaa jatkamaan.

Rinne ei ole saanut koskaan ”toimittajankoulutusta”(mitä se muuten voi olla?). Eräs jutuntilaaja, Veikkaaja-lehden päätoimittaja T. Myllymäki sanoi hänelle 50-luvulla: ”Yksi nitkahdus vielä ja sinusta tulee hyvä toimittaja”.

Se lause on siitä lähtien ollut ohjenuorani. Sitä nitkahdusta etsin edelleen”, Rinne kirjoittaa (s. 16). Kaiken nähneen ja paljon kirjoittaneen 85-vuotiaan miehen lausumana siinä on jotain lähes taianomaista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto