Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Virolainen liisa ihmemaassa

Ville Ropponen, 21.1.2004
Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat (Härrä Pauli kroonikad) s., Absurdia 2003

Virolaisen Mehis Heinsaaren teoksessa tavanomainen logiikka kääntyy ympäri, tila ja aika vaihtelevat ja päähenkilö on kuin hologrammi: näkyvissä, poissa, osittain näkyvissä. Heinsaar tavoittelee Daniel Harmsin tai Samuel Beckettin hengenheimolaisuutta. Teksti tuo mieleen absurdin piirrosfilmin. On vaikea sanoa, onko kyseessä romaani vai novellikokoelma. Teoksen nimessä esiintyvä ”aikakirjat” viittaa ilmeisen ironisesti Viron keski-aikaisesta menneisyydestä kertoviin aikakirjoihin, kronikoihin.

Herra Paulin aikakirjojen lyhyissä tarinoissa kerrotaan nimihenkilön elämästä. Tarinat on ryhmitelty kolmen osaan, jotka käsittelevät päähenkilön Anatomiaa, suhdetta Tietämättömyyden akatemiaan ja keskusteluja Aikahuoneessa.

Alussa maailma luodaan ja syntyy myös Paul. Lopussa Paul kuolee, nousee kuolleista, ja sitten kaikki katoaa. Ammatiltaan herra Paulin ilmoitetaan olevan asuntoviraston virkamies, hieman Gogolin tai Kafkan kasvottomien sankarien tapaan. Lapsena herra Paul piiloutuu puuhun ja mietiskelee. Hän tulee ulos piilopaikastaan vasta 37-vuotiaana, kun kukaan ei enää etsi häntä. Sitten hän vain vaeltelee päämäärättömästi kummallisissa kokemuksissa. Välillä Paul joutuu jopa itsensä ulkopuolelle.

Heinsaaren teksti tasapainottelee abstraktin ja konkreettisen välillä. Mikään ei kunnolla paikannu. Elottoman ja elollisen välillä ei ole eroa. Herra Paul muuntautuu esineiksi ja toisaalta pohdiskelee esineiden olemusta ponnekkaasti. Sivuhenkilöt ovat myös pysymättömissä. Näkökulma vaihtelee ulkopuolisesta kertojasta minäkertojaan. Paulin luonteenpiirteet, kuten Salatajunta, Yöminä, Hyvät ominaisuudet tai Tähtihetki, esiintyvät erillisinä olentoina, jotka ovat levällään maailmalla. Paulin unissa käy varkaita, hän seikkailee Kovinkärsineiden Runoilijoiden Arkadialla ja niin edespäin.

Vinksahtaneita tarinoita

Heinsaar puhkoo perinteisen logiikan, kun esimerkiksi ”sataa maasta taivaaseen”. Tarinoissa aika ei kulu lainkaan tai se kulkee äärimmäisen nopeasti. Tapahtumat ovat täysin ennakoimattomia, väliin ratkiriemukkaita, eikä niissä tunnu olevan mitään järkeä. Logiikan ja rationaalisuuden ironisointi lienee yksi teoksen tähtäyspisteistä. Paul on jonkinlainen virolainen Liisa Ihmemaassa, Alice in Wonderland – vai pitäisikö sanoa Beatlesin LSD-huuruiseksikin tulkittua kappaletta mukaillen: Lucy in the sky with diamonds?

”Oikeastaan joka askeleella voi törmätä ihmeellisiin asioihin. Kävelin kerran erään puutalon käytävällä ja löysin avaimenreiästä katsoessani perheen, jota ei ollut olemassa.”

Vinksahtaneella tavalla yhteen kietoutuvat tarinat ovat kielellisesti näppäriä. Toisinaan Heinsaaren kielikuvat ovat herkullisia, esimerkiksi: ”tuntemattoman ruusun hammas”. Silti välillä tuntuu, että teksti ei syvene tarpeeksi. Tarinat tuntuvat tekemällä tehdyiltä, ärsyttävyyteen asti. Kielelliseen nokkelointiin kyllästyy toisinaan. Tarinat liikkuvat kepeästi, mutta mieleen nousee kysymys, onko kepeys ja hassunkurisuus kuitenkin hieman teennäistä. Olisiko kosketuspintaa todellisuuteen tarvittu enemmän? Ajatusta saa joskus hakea, ja silloin tällöin se tuntuu häipyvän. Heinsaaren absurdi maailma rakentuu kuitenkin loppujen lopuksi omalakisesti.

”…yhtäkkiä kesken rupattelun tipuin itseni pohjaan kuin kivi valtamereen. Minun ja muiden väliin ilmestyi äkkiä miljoonia kuutiometrejä myrskyisää vettä ja satoja tuhansia tuntemattomia siimaeläimiä ja meduusoja”.

Kirjan herkullisin kokonaisuus on osasto Keskusteluja Aikahuoneessa. Sen alussa Herra Paul pidätetään puistonpenkiltä. Poliisiasemalla hän kirjoittaa raportteja monimutkaisesta suhteestaan huoneisiin. Näissä tarinoissa Heinsaaren mielikuvitus tavoittaa filosofista otetta, hieman Leena Krohnin tyyliin mutta vailla Krohnin älyllistä kulmikkuutta. Tarinoita voisi verrata myös Italo Calvinon teokseen Näkymättömät kaupungit. Heinsaar pelaa kirjallisilla tyylikeinoilla. Teokseen syntyy ylimääräinen taso, kun mieleen tulee muistumia muusta kirjallisuudesta. Itsetarkoitukselliseksi intertekstuaalisuus ei muodostu.

Jollain tavalla herra Paul on myöhäismodernin ihmisen kuva. Hän on loputon ego, josta ei voi tietää, onko sen ulkopuolella mitään. Paul on kuori tai kameleontti, jota tarinat kiertävät, uivat sisään niin kuin kalat akvaarion muovilinnaan, viihtyvät hetken ja häviävät.

Mika Keräsen suomennos on värikästä, liikkuvaa suomea. Vain parissa kohtaa silmään napsahtaa lause, jonka merkitys jää tarkoituksettoman hämäräksi.

Kaksi teosta julkaisseelle, 28-vuotiaalle Heinsaarelle on myönnetty Tuglaksen novellipalkinto kaksi kertaa sekä Betti Alver -palkinto vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Uusi pienkustantamo Absurdia on aloittanut toimintansa virolaisella proosalla. Heinsaaren teoksen lisäksi Absurdialta on ilmestynyt käännösnovellikokoelma Tallinnasta pois – groteskia virolaista proosaa (2003), jonka Jouni Tossavainen on jo Kiiltomadossa arvostellut.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto