Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Unelma Amerikasta ja sanoista

Anu Rinkinen, 17.2.2005
Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni s., Avain 2004 Kääntäjä(t): Taru Nyström Abeille

”Amerikkaa ei ole olemassa. Minä tiedän sen, koska olen ollut siellä.” Tällä Alain Resnais -sitaatilla alkaa Melania G. Mazzuccon vuonna 2003 Premio Stregalla palkittu romaani Vita, elämäni. Romaani kertoo 12-vuotiaan Diamanten ja 9-vuotiaan Vitan matkasta kohti Amerikkaa. Amerikka symboloi teoksessa unelmaa, joka tuhoaa ihmisten elämän. Lapset saapuvat 13.4.1903 Ellis Islandin saarelle, jossa maahanmuuttajat joutuvat riisuutumaan neuvoston edessä, ja jos heillä on rähmää silmissään, ”niin risti selkään ja hyvästi”. Tuhansien muiden italialaisten tavoin nämä kaksi lasta, oikeasti eläneet, etsivät vanhempiensa unelmaa vieraalta maalta, jossa italialaisia pidettiin alimpana roskasakkana.

Romaani kertoo 1900-luvun alun New Yorkista, siitä kurjuudesta, jonka lapset siellä rikkauksien sijaan kohtaavat sekä mafiajärjestö Mano Neran hallitsemasta italialaisyhteisöstä, jossa lapsia ei laiteta kouluun ja jossa työntekijöillä ei ole mitään oikeuksia. Raadettuaan kellon ympäri nälkiintynyt Diamante syö tölkillisen papuja, kaikki 36 papua yksitellen. Hän opettelee vieraan maan kieltä suukon hinnalla: jokaisesta sanasta, jonka Vita hänelle opettaa amerikkaa, hän antaa tytölle suukon. ”Pikku Vita oli litteä kuin lauta ja auttamattomasti vielä lapsi, mutta hänellä oli jotakin, mitä kenelläkään korttelin naisista ei ollut: hänellä oli sanat.” Tästä opetustuokiosta alkaa lasten rakkaustarina.

Diamante oli Mazzuccon isoisä, jonka tarinan kirjailija kertoo monipolvisesti, perheensä ja kokonaisen italialaisen sukupolven historiaan kaivautuvana tutkimusmatkana. Lähteinä toimivat kirjailijan isoisän ja isän kertomat tarinat ja Mazzuccon omat arkistolöydöt Italiassa ja Yhdysvalloissa. Elävintä ja kiinnostavinta teoksessa ovat sen henkilökuvat: Vita, Diamante, Agnello ja tämän kirgiisialainen jalkavaimo Lena sekä Rocco, Coca-Cola ja Geremia. Sen sijaan pitkät tilastoihin pohjaavat selostukset italialaisten kohtaloista uudella mantereella ovat melko puuduttavia ja kadottavat kosketuksen päähenkilöiden tarinaan. Teos yrittää väkisin laventua yleisemmälle tasolle, kun se jo henkilöidensä kautta olisi sen tehnyt.

”Mikään ei ollut ilmaista ja se oli oikein”

Melania G. Mazzucco (s. 1966) on yksi aikamme arvostetuimmista italialaisista romaanikirjailijoista. Jo hänen esikoisromaaninsa Il bacio della Medusa (1996) oli Premio Strega- ja Premio Viareggio -ehdokkaana. Samoin romaani La camera di Baltus (1998) oli Premio Strega -finalisti. Kun Vita palkittiin, se ei siis tullut yllätyksenä. Mazzuccon romaaneja on käännetty ainakin kahdelletoista kielelle.

Kirjailija on sanonut, että hän ei ajattele aikaa lineaarisena, eikä siksi kirjoita koskaan kronologisesti. Hän kertoo aina preesensissä, myös ajasta sata vuotta taaksepäin. Vitassa aikatasot sekoittuvat ja hyppelehtivät välillä turhankin kanssa, vaikkakin Vitan ja Diamanten rakkaustarina etenee kronologisesti kohti traagista loppuaan. Heidän rakkaustarinansa on teoksen punainen lanka, jota ilman romaani hajoaisi. Teoksen kolmas päähenkilö on Mazzucco itse, joka etsii perheensä vaiettua tarinaa. Samalla hän etsii kaikkien niiden maahanmuuttajien tarinaa, jotka jättävät kotimaansa paremman elämän toivossa. Harvat heistä, kuten Mazzuccon kotikaupungin Rooman kaduilla tänäkin päivänä kerjäävät immigrantit, kestäisivät kotimaahan palaamisen nöyryytystä.

Romaanissa on kuitenkin kaksi unelman kohdetta: paitsi Amerikka myös Tufo, pieni eteläitalialainen kylä, josta lapset on lähetetty maailmalle ansaitsemaan rikkauksia. Tufo kasvaa äärimmäisestä köyhyydestään huolimatta unelmaksi, jonne paluusta päähenkilöt haaveilevat Amerikan petettyä heidät. Diamante, jonka sisarukset kuolivat Tufossa syötyään nälkäänsä kiviä, menettää Amerikan rautateitä rakentaessaan terveytensä ja rakkautensa ja uskaltaa palata Italiaan huolimatta siitä, että vuosikaudet raadettuaan hän ei ole onnistunut saamaan säästöön yhtään mitään, paitsi Vitalta ostamansa sanat. Amerikassa Diamante oppii, että ”mikään ei ollut ilmaista ja että se oli oikein”. Italiaan palattuaan hän on menettänyt timanttisen loisteen sinisistä silmistään, mutta hyväksyy elämän sellaisena kuin se hänelle näyttäytyy: katkeransuloisena mutta todellisena.

Vita sen sijaan unelmoi Tufosta ja Diamantesta loppuun saakka: ”Me kuulumme enemmän siihen paikkaan, mihin haluamme mennä kuin siihen, mistä olemme tulossa.” Tämän paradoksin varaan rakentuu koko romaani, josta on suunniteltu elokuvaakin. Tarina on kiehtova ja on helppo ymmärtää, miksi se on palkittu Italiassa; niin tärkeää vaihetta italialaisten historiassa se kuvaa. Silti se yrittää hiukan liikaakin olla SUURI ROMAANI, ja tämä piirre jättää sen askeleen päähän tavoitteestaan. Mutta Avain-kustantamolle kuuluu kiitos uusien italialaisten romaanien kustantamisesta, vaikka toimitustyö tässä teoksessa olikin paikoin huolimatonta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto