Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hirveä kirja vie matkalle mieleen

Seija Saari, 9.11.2001
Mercedes Abad: Veri s., Kääntöpiiri 2001 Kääntäjä(t): Satu Ekman

”Miten hirveä kirja!” Näin ajattelin, kun sain espanjalaisen Mercedes Abadin teoksen Veri käteeni. Kirjan kannessa alaston nainen kelluu valtavassa metaforisessa verimeressä. Tunsin kuvotusta. Miten voin koskaan lukea tämän kirjan ja vielä kirjoittaa siitä arvion, tuskailin.

Veri on kertomus julistaja-uskonnon vaikutuspiirissä kasvaneen naisen, 36-vuotiaan Marina Ulibi Canon elämästä. Hän työskentelee näyttelijänä – ammatissa, jota ainakaan hänen äitinsä ei juuri arvosta, vaan pikemminkin häpeää. Julistajuuden Marina jätti taakseen jo 16-vuotiaana, mutta hänen äitinsä, siskonsa ja tätinsä ovat edelleen vakaita uskovia. Julistajat eivät syö veriruokia, eivätkä hyväksy verensiirtoja. Veren on aiemminkin ihmiskunnan historiassa katsottu kantavan ”omistajansa” sielua ja ominaisuuksia. Aikoinaan jopa saatettiin antaa aggressiiviselle mielisairaalle lampaan verta, koska ajateltiin lampaan lauhkean luonteen näin siirtyvän ihmiseen. Veren mukanaan kantama tietoisuus tulee loppua kohden kirjassa yhä keskeisemmäksi. Samanaikaisesti Marinan ja äidin suhde lähestyy kliimaksiaan.

Kirja on psykologisesti erittäin oivaltava kuvaus ihmismielestä. Se on paikoin kuin terapiaistunto, jossa sitä, mikä on totta, ei selitetä kulunein valhein pois. Siinä on lukuisia äärettömän herkullisia kohtia, joissa Abad muutamalla lauseella luo terävän ja tyhjentävän kuvan milloin ihmisen haaveista, milloin kärsimyksestä, milloin jostain ihmisestä persoonana. Usein lukiessa veri pakkautuu kasvojen hienoihin hiussuoniin, ja pysyvä punoitus on lukijan altis seuralainen.

Kertomukseen sisään pääsemiseen tarvitaan hieman sitkeyttä, sillä Abad kirjoittaa heitellen tekstiin aikasiirtymiä tavalla, joka vaatii totuttelua. Tajunnanvirtamaisen tekniikan avauduttua on kertomusta yllättävän helppo seurata. Usein hän sijoittaa fokuksen ajallisesti myöhempään hetkeen, zoomaten johonkin yksityiskohtaan. Muutamaa sivua myöhemmin hän kerii auki matkan tuohon hetkeen täydentäen kertomusta lukemattomilla sivupoluilla. Hämmästyttävästi Abad välttää lukijan eksyttämisen.

Espanjassa on toisin

Meille on opetettu, että Välimeren kulttuurit ovat perhekeskeisiä ja että perheen jäsenet ovat toisilleen tuki ja turva. Meille on myös opetettu, että Pohjois-Euroopan kulttuurit ovat yksilöllisyyttä painottavia ja perheen jäsenet ovat toisilleen etäisiä. Siksi olikin virkistävää lukea espanjalaisesta, jolle kotona käyminen oli piinaa, joka koki ”järisyttävän muodonmuutoksen” kynnyksen yli astuttuaan. Hänestä tuli epämiellyttävä, ilkeä kiukkupussi, joka viljeli sarkastisia huomautuksia. Tämä tuntui tutulta, niin kovin pohjoismaalaiselta. Meillä tosin sarkasmi niellään, jolloin se terästyy katkeruuden myrkyksi sisällemme.

Perhepäivällinen Ulibi Canon pöydässä on karmaiseva kuvaus siitä, mitä samaan perheeseen syntymään pakotetut saattavat tehdä toisilleen kostaakseen kuka minkäkin itse kärsimänsä vääryyden siirtämällä pahan olonsa toisen sieluun. Marinan kävellessä kotiin päivällisellä syötyjen katkarapujen painaessa vatsassa kuin viisikymmentä matkalaukullista kiviä hän tuskailee: ”…minun tunteeni oli sullottu ahtaaseen, pimeään tyrmään, josta ne päästivät myrkyllisiä höyryjä sen merkiksi, etteivät lainkaan olleet tyytyväisiä elämäänsä. Minut lamaannutti elävä ja outo, mutta mahdoton kaipuu päästä taas isä- ja äiti-suhteen alkutilaan. Siihen idylliseen alkutilaan, jossa lausuttu sana tarkoittaa vain lausuttua sanaa ja hohtaa rohkaisevaa tuoreuttaan ja raikkauttaan kuin sädekehä. Se ei laahaisi perässään viittäkymmentä matkalaukullista turmeltuneita, kieroutuneita ja pölyyntyneitä tunteita.”

Abad toistaa sitä hyvin tunnettua tietoa ihmisen psyykestä, jonka mukaan lapsi usein tekee päinvastoin kuin vanhempansa. Holtiton, kuriton ja säännöistä piittaamaton vanhempi saa usein ristikseen kunnollisen ja kuuliaisen aikuislapsen – ja päinvastoin. Abad lienee aivan oikeassa siinä, että ihminen usein loppuikänsä korjaa tai kostaa jossain elämänsä vaiheessa kokemaansa nöyryytystä, tekemäänsä virhettä tai kokemaansa järkytystä. Marina Ulibi Cano halusi aina näyttämölle kiivetessään pyyhkiä pois lapsena rukouskilpailussa kärsimänsä nöyryytyksen. Sen sijaan olen eri mieltä Abadin kanssa siitä, että lapsuuden ”traumat kehittävät luonnetta samalla tavoin kuin osteriin joutunut ylimääräinen hiekkajyvä saa helmiäisen erittymään.” Niin kovin monissa tapauksissa traumat estävät helmen kehittymisen.

Kirjan loppusivuilla teksti on sotkeutua omaan näppäryyteensä ja on vähällä hukkua sanojensa määrään. Samalla terävyys ja sisältö ovat katoamaisillaan. Kirja päättyy avautumattomaan lauseeseen, joka jättää lukijan neuvottomaksi ja ehkä vähän pettyneeksi kaiken edeltävän ilotulituksen jälkeen.

Elämänkokemusta ja -ymmärrystä omaavalle lukijalle Veri antaa paljon. Se on kirjoitettu tyylillä, joka vaati minulta ensin totuttelua, mutta onnistui. Abad yhdistää oivaltavan sisällön tekstin lennokkuuteen – ja saa sekoituksensa toimimaan erinomaisesti.

Satu Ekmanin suomennos on hyvä ja kieli on sujuvaa. Kaksi suomentamatonta sanaa olisivat kaivanneet selityksen, filippiikki ja sapööri. Nykyään on jo erikseen kiittäen mainittava, että kirjassa ei ollut painovirheitä. Minua kavahduttaneen, visuaalisesti vahvan kannen on suunnitellut Eliza Karmasalo.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto