Esseitä. Osa II (Essais II)

Michel de Montaignen (1533–1592) Esseistä (1580–1588) kirjoittamisen moderneihin konventioihin kuuluu aluksi todeta hankkeen vaikeus: Montaigne on itse sanonut Esseissään kaiken paljon paremmin ja vaikuttavammin. Vaikka Renja Salmisen vasta ilmestynyt hieno suomennos puhuu sekin toki kaikkein parhaiten itse omasta puolestaan, luon kuitenkin katsauksen teokseen, vallankin kun toiseen osaan liitetty kääntäjän esipuhe on kovin lyhyt ja saattaa olla tarvetta luoda Montaignen teoksen toisellekin osalle merkityspohjaa. Onhan suomennosten (I osa 2003, II osa 2008) välillä kulunut aikaa kokonaiset viisi vuotta. Tänä aikana meidän mieltämme ovat muokanneet lukuisat sotilaalliset konfliktit, ilmastonmuutoksesta aiheutunut alakulo ja aivan viime aikoina vielä pelko maailmantalouden romahtamisesta. On siis kaikki syyt tarttua Montaigneen.

Esseiden ensimmäinen osa julkaistiin 2003. Montaignea ovat suomentaneet jo 1920-luvulla Edwin Hagfors ja uudestaan 1950-luvulla Marketta Enegren. Nyt Renja Salminen on suomentanut Montaignen Esseitä kokonaisuudessaan ja vielä uusimpien kriittisten ja kommentoitujen laitosten pohjalta.

Toisessa osassa esseitä on hivenen vähemmän (37) kuin ensimmäisessä (57), mutta kirjat ovat silti saman paksuiset teosjärkäleet. Toisen osan keskelle Montaigne on halunnut näet liittää osin itsenäisestikin luettavan teoksen Apologia eli Raimond Sebondin puolustus, joka vie tekstikokonaisuudesta kolmanneksen.

Sisällysluettelon perusteella ei toinen osa näytä kovinkaan paljon poikkeavan ensimmäisestä. Otsikot viittaavat tässäkin osassa ihmisluontoon, moraalifilosofisiin kysymyksiin, aikalaisten tapoihin ja tottumuksiin – mm. ”Tekojemme horjuvuudesta”, ”Omahyväisyydestä” ja ”Laiskottelua vastaan” – mutta kuten Montaignea lukenut hyvin tietää, kyse ei ole Ciceron tyyppisistä hurskaan opettavaisista korulausekirjoitelmista. Montaigne kirjoittaa itsenään, eloisasti, luontevasti ja vaikuttavasti, yhtä aikaa kiinnostavasti ja tutun oloisesti. Nopeasti kokoon kyhätyistä kirjoitelmista ei siis ole kyse siitä huolimatta, että tekijä itse luonnehtii esseitään ja omaa tyyliään vähättelevään sävyyn.

Toisen osan kirjoitukset ovat jonkin verran ensimmäistä osaa omakohtaisempia, ja niissä itsen tuntemuksen ja itsen kuvaamisen teemoja käsitellään määrällisesti enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Esimerkiksi ”Harjoituksesta” (II:6) on Montaignen toteuttama hieno päivitys delfisestä ja sokraattisesta itsen tuntemisen vaateesta. Se toimii vähintäänkin yhtä hienona johdatuksena Montaignen minäprojektiin kuin ”Katumuksesta”-esseen (III:2) avausjakso, jota Erich Auerbach analysoi virtuoosimaisesti Mimesis-teoksessaan (1946; suom. 1996).

Kuuluisa vetäytyminen

Montaigne aloitti esseehankkeensa 1570-luvulla jätettyään tylsänpuoleisen hallintovirkamiehen tehtävänsä ja tehtyään 1571 juhlallisen vetäytymisilmoituksen, joka on ilmeisesti edelleenkin luettavissa hänen linnansa tornin kirjastohuoneesta ja johon hän esseissään (esim. I:8) viittaa. Montaignen aikalaisille tuollainen ilmoitus ei merkinnyt mitään erityistä, kyseessä oli pelkkä konventio. Modernit ihmistutkijat ovat sen sijaan lukeneet ilmoituksen kirjaimellisesti ja rakentaneet modernin subjektin privatisoitumisen teoriansa pitkälti juuri Montaignen kaltaisten esimerkkien varaan. Viimeaikaisessa tutkimuksessa onkin sitten ollut tärkeää muistuttaa, että Montaignen tapauksessa vetäytyminen oli sittenkin suhteellista ja että koko hänen julkinen uransa ja elämäntyönsä alkoi oikeastaan vasta vetäytymisen jälkeen. Joutilaasta ja levollisesta eläköitymisestä ei siis ollut kyse, vaikka Montaigne sellaisen intention tulikin lausuneeksi.

Nykynäkökulmasta vetäytyminen tulkitaan enemmänkin Montaignen selviytymisstrategiana ja matalan profiilin pitämisenä tilanteessa, jossa Ranskan sisällissota oli väkivaltaisimmillaan ja verisimmillään. Vetäytymällä Montaigne välttyi esimerkiksi tulemasta vedetyksi mukaan 300 hugenotin likvidoimispäätökseen Bordeaux’n parlamentissa 1572. Toisin kuin monet sukulaisensa Montaigne ei silti lämmennyt reformistien aatteille vaan pysyi lähempänä katolisia. Silti hän onnistui luovimaan taitavasti katolistien ja hugenottien välillä ja sai molemmilta puolilta tehtäviä ja toimeksiantoja, joita hän hoiteli koko 1580-luvun. Hän ei kuulunut katoliseen liigaan, ligueurs, muttei liittynyt myöskään maltilliseen politiques-ryhmään. Hän ei ollut selvästi antirojalisti eikä absoluuttisen monarkian kannattaja, ei sen kummemmin libertiinihenkinen kuin hurskausmielinenkään. Skeptikko, opportunisti, kvietisti, hämäristi – Montaignen kultaisen keskitien kohtuullisuuspolitiikkaa on aikojen kuluessa haukuttu monilla nimillä.

Itsenäinen ajattelija

Esseet kulkivat Montaignen mukana hänen elämänsä loppuun asti. Hänen tiedetään hioneen ja muokanneen niitä lähes tulkoon elämänsä loppuun asti. Juuri tästä syystä moderneissa editioissa on jätetty näkyviin luomisprosessin ajallinen kerroksellisuus. Tähän viittaavat suomennoksen A/B/C-merkinnät. Ajallinen kerroksellisuus tekee meidän aikammekin lukijalle näkyväksi Montaignen läpikäymän valtavan ajattelullisen murroksen: hänen itsenäistymisensä ajattelijana, hänen vähittäisen kasvamisensa vapautta ja monipuolista sivistyneisyyttä kannattavaksi toisinajattelijaksi, johon Voltairen kaltaiset valistusajattelijat saattoivat 1700-luvun loppupuolella samaistua ja johon myöhäismodernissa maailmassakin on vielä – tai taas – tarpeellista ja mahdollista samaistua.

Ensimmäinen kerrostuma on kunnianhimoisen humanistimiehen muistiinpanoja, referaatteja ja parafraaseja klassisesta kirjallisuudesta: Vergiliukselta, Lucretiukselta, Horatiukselta, Senecalta ja Plutarkhokselta. Myöhemmin Montaigne linkittää oman minänsä ja oman kokemuskulmansa antiikin ajattelijoilta ammentamiinsa aiheisiin, kuten esseissään ystävyydestä tai joutilaisuudesta. Kohta hän on valmis irtoamaan kokonaan kaavamaisesta ja konventionaalisesta totuuden ja tiedon etsinnästä, ja samalla hänen tyylinsä muuttuu eloisaksi ja omakohtaiseksi. Aiheet ja teemat ovat entiset – moraalifilosofiset kysymykset, aikalaisten arkiset ja eksentriset tavat ja tottumukset, itsen tuntemuksen tarpeellisuus – mutta kaikkea käsitellään Montaignen kokeman uuden tietoteoreettisen ja metodologisen valaistumisen prisman läpi: yhden ihmisen alati vaihtuvasta kokemushorisontista.

Montaignen tutkimuskohteena on maailma ja inhimillisen elämän kokonaisuus, mutta päästäkseen käsiksi niitä koskevaan totuuteen hänen on luotava uudenlainen metodinen pohja, josta käsin hän voi saavuttaa ei välttämättä varmaa vaan enemminkin systemaattista tietoa. Esseissään tai oikeastaan esseiden kirjoittamisellaan hän muuntaa itsensä tuoksi tietoteoreettiseksi pohjaksi, tukipisteeksi, josta käsin arvioida maailmaa ja ympäröivää todellisuutta: Ranskan valtamekanismeja. Ihminen, hän itsekin, on häilyvä ja ristiriitainen, hänen omat kasvonsa ovat eilen yhdenlaiset ja tänään toiset, mutta kirjoitus ja esseet muodostavat sen perustan, josta käsin hän voi tarkastella asioita ja tietää niin pitkälle kuin ylipäätään on mahdollista tietää – siis suhteessa itseensä ja omaan muuttumiseensa.

Montaigne valitsi oman ajattelunsa muodoksi esseen, jota hän eri vaiheissa kutsuu eri nimillä, ”rapsodiaksi”, ”groteskimaiseksi hirviöksi” tai ”luonnomukaiseksi muotokuvaksi”. Esseet – asioiden ja ilmiöiden temaattinen käsittelytapa, palamaisuus ja tilkkutäkkimäisyys – oli hänen tapansa päästä käsiksi inhimillisen elämän monimuotoisuuteen. Palat itsessään voivat jäsentyä joko vielä pienemmiksi palapeleiksi tai hahmottua pieninä kertomuksina ja anekdootteina. Kyse ei kuitenkaan ole joko tai -asetelmasta vaan taitavasta sekä että -lähestymisestä. Ilman Montaignea ei olisi ollut Rousseaun Tunnustuksia (Confessions, 1782–89), mutta ilman häntä ei olisi ollut myöskään Stendhalia – ainakaan sellaisena, jollaisena me olemme hänet tulleet tuntemaan: modernin omaelämäkerran epäjatkuvan ja fragmentaarisen esitystavan luojana.

1600-luvulla sivistyneet naiset – joille luonteva käytös ja sujuva esiintyminen olivat kaikki kaikessa – pohtivat, olisivatko he ottaneet Montaignen naapurikseen ja seuralaisekseen. Marie Madeleine de La Fayette ja Madame de Sévigné olisivat ottaneet, mutta Blaise Pascalin oppeja seuraavat hurskaat moralistit (dévots) eivät olisi. Minä ottaisin. Minusta olisi kiinnostavaa tietää, millaista dialogia tuon sivistyneen ja suvaitsevaisen renessanssimiehen ja minun kaltaiseni työväenluokkaisen naispuolisen provinssitohtorin välille voisi syntyä.