Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runo menee sinne, minne ei voi mennä

Katariina Kaarlela, 8.4.2013
Miia Toivio: Pysty hiljaisuus 56 s., Teos 2013

Miia Toivion Pysty hiljaisuus on luopumisen runoutta. Kokoelmassa tehdään eroa, mutta mihin tai kehen? Suoraan ei kerrota, ei voisikaan, teos on koko ajan vähintään monitulkintainen. Se puhuu kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta mutta ennen kaikkea ihmisestä ja toisesta, yksinäisyydestä ja yrityksestä löytää merkityksiä menetyksen jälkeen.

Toivio on runouden konkari, joka on ollut perustamassa runousyhdistys Nihil Interiä ja Osuuskunta Poesiaa sekä päätoimittanut Tuli&Savu -runouslehteä. Pysty hiljaisuus on hänen kolmas runokokoelmansa. Ensimmäinen, Loistaen olet, ilmestyi vuonna 2007, toisen kokoelman, Suut, Toivio julkaisi yhdessä Marko Niemen kanssa vuonna 2012. Aikaisempien kokoelmien rakastuneen sävyistä on nyt laskeuduttu monta rekisteriä alaspäin. Ilmaisu ei ole tästä kärsinyt, päinvastoin.

Pysty hiljaisuus asettautuu kirjalliseen perinteeseen, jossa teos nähdään osana kirjallista keskustelua. Uusi rakentuu vuoropuheluna edeltävään traditioon.  Tällä kertaa puhekumppaneiksi osoitetaan Julia Kristevan Musta aurinko, T. S. Eliotin Autio maa, Maurice Blanchot, Angelus Silenius… Hiljaisuuden ja kuoleman runoilijoita kaikki. Ja tässä seurassa Miia Toivio on kuin kotonaan.

Pääosaan nousee kieli ja sen olemus, johon runon minä on ”jotenkin sekaisin”: ”Hän sanoi, / hän kirjoitti, hän sanoi, en tiedä kumpi olisi parempi, / hän päästi kieleltään jotain mikä keinahteli ja hänen / kätensä tarttui siihen nopeasti puristaen sen päätä / sormiensa väliin.”

Mannermainen filosofia, Kristevan ohella Blanchot’n ajattelu hahmottuu teoksen taustaksi. Kieli on puutteen ja halun ilmausta, yritystä tavoittaa kieltä edeltänyt symbioosi. Ollaan kuitenkin ”solmitun kielen” armoilla. Kieli ei koskaan saavuta kohdettaan, sitä mistä se puhuu: ”Puhun, mutta puhun kielen reunalla”, ”puhun ihoni reunalla”. Mutta yritettävä on, ja siitä on kysymys.

Pysty hiljaisuus vetää sanattomaksi.

Maailma on kuin toisinto Aution maan infernaalisesta vaelluksesta: ”Joutsenten riekaleita kellui tuulessa ja yön lakanaa / revittiin kahtia”. Liikutaan särkyneen mielenmaiseman läpi, jossa kokemus maailmasta jää hahmottomaksi: ”Minulla ei ole / suuntaa, mutta omenia putoilee puusta ja varisee maan / läpi kuoleman eteiseen.” Se muistuttaa masentuneen todellisuutta vailla tunteita, iloa ja surua.

Ruumiilliset aistimukset, kipu, sormenpäiden ja tuulen kosketus iholla nousevat puhumisen rinnalle ja ohi. Kun mieli on tunnoton, voi toivoa, että ”helmat sotkeentuisivat hieman, että jokin ryömisi nilkkaa pitkin ja purisi sääriin portaat, joista nousta”. Ihon muisti on sekä armollinen että armoton: ”Mutta sellaista ihmettä ei tule / kasvojasi joihin pudottaisin sormeni yksitellen kuin / tai niin kuin”.

Viimeisessä runossa tuulee niin lujaa, ettei runon minä kuule ääntään ja unohtaa, mitä oli kirjoittamassa ”näistä vihertävien päivien valtiaista, / vehmaista, pehmeistä ja syvistä / näistä jotka ympäröivät”. Itseä rauhoittava sisäinen puhe katoaa, kun metsä ottaa syleilyyn ja antaa rajat.

Pysty hiljaisuus vetää sanattomaksi.  Se on tietenkin ymmärrettävää, kun kyseessä on teos, joka pohtii kielen rajallisuutta. Mutta ei vain siksi. Se on myös äärimmäisen kaunis ja surumielinen kokoelma, joka onnistuu itselleen asettamassaan haasteessa. Siis puhumaan sellaisesta, jolle ei ole sanoja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto