Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämän asetelmia

Sanni Purhonen, 27.9.2020
Miia Toivio: Sukupuutot 85 s., Teos 2019

Miia Toivion neljännessä runokokoelmassa ollaan katoavien asioiden äärellä. Kokonaisuudesta hahmottuu puhuja tai useampia, jotka elävät materiaalisesti etuoikeutettua elämää. He saattavat kuvitella valitsevansa vapaasti yltäkylläisistä vaihtoehdoista, istua kaikessa rauhassa syömässä leivoksia Luxembourgin puistossa tai käyskennellä asuntomessualueella. Kaikkea kuitenkin leimaa ahdistus syvällisemmän tarkoituksen tai todellisen yhteyden puuttumisesta.

Suorimmillaan sukupuutto viittaa tietysti ympäristöongelmiin. Ekokriittinen kuvasto, esimerkiksi lumen sulaminen vedeksi, toistuu. Kokoelman pinkissä kannessa lentelee ylösalaisin kääntynyt muovipussi. Luonnon tuhoaminen ihmisen kustannuksella saa runojen minän tuntemaan syyllisyyttä osastaan. Hän yrittää työntää huonon olon sivuun ja ylläpitää keinotekoista hyvän elämän järjestystä.

Monesti omaa elämää katsotaan ikään kuin ulkopuolisena, eksyneenä ja vieraantuen. Itselle koetetaanuskotella, että kaikilla olisi yhtäläinen pääsy hyväosaisuuteen. Jos maailmassa onkin kurjuutta, runojen minä toteaa, että:

Tiedän, että kaikki eivät tänne pääse, mutta sille ei voi mitään. // Minä en voi sille yksikäs yhtään mitään. // Onneksi joka vuosi järjestetään uudet asuntomessut, / niin kaikilla on periaatteessa mahdollisuus. (s. 30–31)

Tämän kirjan lukeminen juuri koronakeväänä, jolloin moni on joutunut pysähtymään kotiinsa – mikä tietenkin on hyväosaisten vaihtoehto – saa kirjan tuntumaan aika ajoin profeetalliselta. Ehkä turvallisuuden tunne onkin ollut suurta erehdystä ja kaikki voi hajota milloin vain.

Kenties myös ihmissuhteen loppuminen on saanut runoissa kulissit romahtamaan. Mitä pidemmälle teos etenee, sitä selkeämmin esiin nousee eron ja katoamisen teema, loppu haaveille yhteisestä tulevaisuudesta – tietynlainen sukupuutto sekin. Romanssin lisäksi eron taustalla voi olla kuolema. Kuvitellut asetelmat hajoavat ja itsensä on löydettävä uudelleen.

Toisaalta keskimäärin hyväksi koetun elämän ja onnen tavoittelu tarkoittaa helposti jatkuvaa suorittamista ja yksilöllisyyden katoamista, kun ihminen sulautuu osaksi massaa. Tavoiteltu onni paljastuu vain elämän simulaatioksi. Runoteoksessa ihminen on lopulta pieni osa kokonaisuudessa, jossa elotonkin on helppo elollistaa. Jos omalla aktiivisella toiminnalla ei ole merkitystä, puhuja pohtii: ”Miksi ikään kuin muuttua paakuksi ja huuhtoutua mereen?” (s. 39)

Yhtenä asioiden jäsentämisen vaihtoehtona näyttäytyy yksilön osa sukupolvien ketjussa, vaikka lapset jäisivätkin kuvitteellisiksi. Loputtoman oman navan ympärillä pyörimisen lisäksi tärkeä on niin sanottu sinäkokemus. Se voi tarkoittaa niin suhdetta muihin ihmisiin kuin sitä millaisena puhuja näkee itsensä. Kuten runossa todetaan: ”Tällä tavalla ihminen nähtävästi saa alkunsa, / hämmästymällä.” (s. 67)

Tämän kirjan lukeminen juuri koronakeväänä saa kirjan tuntumaan aika ajoin profeetalliselta. Ehkä turvallisuuden tunne onkin ollut suurta erehdystä ja kaikki voi hajota milloin vain.

Monet kokoelman runoista lähenevät proosaa. Ne ovat muodollisesti melko pitkiä tai toisiinsa kytkeytyviä. Se sopii hitaasti aukeavaan kokonaisuuteen, joka ei tyhjene yhdellä lukukerralla. Tekstejä voi makustella kauan. Kirjan päättää taitavuudessaan suvereeni ”Sangon tarina”, jota voisi luonnehtia vaikkapa runokertomukseksi. Siinä aktiiviset roolit annetaan niin lapselle, kissalle, hiekalle, sangolle kuin kuusiaidalle. Kirjassa pohditut olevaisuuden teemat kootaan yhteen humoristisesti:

Lapsi oli hyvin monesta toisistaan irti kytketystä osasta koottu olento, sen osat ikään kuin pakenivat toisiaan. Hiekka piti kaikenlaista jämähtämistä kummallisena, sillä oli aina sopivan irtonainen olo, ja kissan tekemät pallukat, jotka sitoivat sitä yhteen, tuntuivat pelkästään mielenkiintoisilta. (s. 84)

Toivion kokoelma ylsi tämän vuoden Einari Vuorela -runopalkintoehdokkaaksi. Teoksen saamat kiitokset ovat ymmärrettävät. Vakavista aiheista huolimatta kokonaisuus ei sorru saarnaamaan. Päinvastoin moni voi varmasti samastua sen ihmiskuvaan, joka paljastaa meidän kaikkien perimmäisen itsekeskeisyyden. Silti teoksesta välittyy inhimillinen huumori, lapsenomainen uteliaisuus ja kyky rakentaa kielen kautta uusia todellisuuksia. Kuten runoudessa usein, kirjoittaminen on lopulta tapa hallita epävarmaa maailmaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto