Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pikakarkoituspäätös 90-luvulle

Lauri Sipilä, 14.3.2000
Mika Terho: 90-luvun kuvat s., Sammakko 2000

90-luvun kuvat on turkulaisrunoilija Mika Terhon ohkainen, vuosi kerrallaan etenevä muistelma- ja tilityskirja. Nimi viittaa Pekka Kejosen 60-luvun kuviin ja edelleen Raoul Palmgrenin 30-luvun kuviin. Toiston toisto ja itsensä valitseminen suuriin jalanjälkiin vaikuttaa ensiajattelemalla kiusalliselta retoriselta prostituutiolta – mieleen tulee lähinnä poliitikkojen röyhkeä tapa rinnastaa tilapääkyhäelmänsä oikeaan ajatteluun (Ahon ”Yhteiskuntasopimus”, Alhon Kafka jne.).

Terholla on kuitenkin vilpittömyys silmissään ja pilke silmäkulmassaan. 90-luvun kuvat ei ole parodia, mutta sitä ei voi lukea kuin puoliksi vakavissaan. Kirja rikkoo sopimukset: mikä on muistelemaan tämä Terho, tuntematon ja hädin tuskin kolmekymppinen, mitä muisteltaviksi nämä mitättömät tapaukset ja tuntemattomat henkilöt, miten hän kehtaa sulkea vuosikymmenen kansien väliin ja tuupata markkinoille vain pari viikkoa sen päättymisen jälkeen?

Kirjan käänteet ovat taiteilijamuistelmien ikiaikaista bulkkia: matka pikkukaupungin hengenahdistuksesta hengenheimolaisten pariin, ensimmäiset menestykset ja takaiskut, kriitikoiden ja kustantajien ilkeys ja tyhmyys, viina, naiset ja niiden puute, ystävät ja petturit. Kirjaa kantaa perinteinen kristillis-rousseaulais-freudilainen usko itsensä paljastamisen autuuteen ja kiinnostavuuteen ja siihen, että paljastavinta on paljastaa paheensa ja munauksensa. Kun tarina siis on läpikotaisin tuttu, ritualisoitunut muoto, ongelmana on puhaltaa kantavaan rakenteeseen myös sisällöllistä kantoa. Tässä Terho onnistuu antiteesin kautta, käsittelemällä tunnustamisen odotusarvoista syvyyttä hilpeän pinnallisesti.

Terhon mietteet niin itsestä, runoudesta kuin maailmanmenosta ovat nimittäin useimmin lauseen-parin roiskaisuja, jotka kiinnittävät huomiota vain läpinäkyvällä mitäänsanomattomuudellaan. Vähän väliä hän kuittaa tapahtumat tai kulloisenkin tilanteensa jollakin niin uskomattomalla latteudella (”Aika usein hullut ja järjettömät ideat ovat toteutuessaan niitä parhaita”) tai syvähaastattelukliseellä (”Intia oli minulle kulttuurishokki”), että varmaan Aho ja Alhokin osaavat jo varoa sellaisia.

Tämä on kuitenkin tahallista tai tahatonta rohkeutta. Vaistomaisella rytmittämisen tajulla Terho onnistuu kääntämään huonon maun voimaksi, joka nostaa tekstin rakenteensa kahleista. Mieleen tulevat vertauskohtana hämmentävät kaukoidän toimintaelokuvat, joissa karskit sankarit ja roistot pysähtyvät välillä niin kömpelöihin tunteilukohtauksiin, että ne kääntävät mäiskinnän reaalisuuden surreaaliseksi komediaksi. Vähän samalla periaatteella Terhon teksti vapauttaa paskaisen naurun lajityypin ahdistuneelle tarpeelle mäiskiä maailma täyteen juhlavaa merkitystä.

Itsensä lisäksi Terho valottaa suomalaisen kirjallisen elämän 90-lukua sen marginaaleista katsottuna avoimen subjektiivisesti, hukuttamatta reipasta partisaanin-ärhäkkyyttään nyansseihin, johdonmukaisuuteen tai yrityksiin hahmottaa kokonaisuutta. Mihinkään yleiskuvaan Terho ei pyri tai pysty, vaan erityisesti Turun 90-luvun vireä, mutta kriitikoiden ja kustantajien toistaiseksi nyreksimä runoilijajoukko saa Terhosta Homeroksensa.

Turun runousliike on alusta saakka tehnyt itsestään myyttiä yhtä taitavasti kuin leikkisästi, ja Terho jatkaa tätä linjaa ajankuvan nimissä. Mikä kirjasta sitten tekee mytologisoivan? Ei mikään erityinen, vaan se, että se on kirjoitettu, että jonkun turkulaisen runoilijanalun lehdenlukeminen siellä-ja-siellä silloin-ja-silloin on tehty merkitykselliseksi tapahtumaksi. Kun aiheen merkittävyyttä ei ole etukäteen paalutettu yleiseen tajuntaan, Terhon muistelemisessa tuleekin paljaasti esiin se, kuinka historian kertominen yleensäkin tekee ”historiallisuuden”.

Oman myytin rakentamisessa, kuten kirjassa muutenkin, kuuluu beatkirjallisuuden kaiku ja siitä seuraava kaksijakoisuus. ”Järjellä ajateltuna” Terhon mytologinen runoilijoiden maailma on säälittävä jäljitelmä 60-luvun sankariajasta. Toisaalta jälkimodernille merkitystuotannolle on ominaista, että tyhjentyneet muodot tuppaavat täyttymään merkityksillä, ja asiat alkavat näyttämään siltä miltä ne näyttävät. Terhon kohdalla tämä toimii, koska hänen mytologisointinsa ei ole omahyväistä voitonvarmuutta (esikuvista poiketen) tai kyynistä formaatin lypsämistä, vaan ristiriitainen yhdistelmä päättäväistä uskoa ja ironista epäuskoa. Niinpä Terhon kuvissa sekoittuvat ylpeyden, komiikan ja alakulon sävyt.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto