Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lukemisen turhuus

Joonas Säntti, 13.10.2014
Mikko Majander: Lukemisen hulluus. Esseitä aikamme kulttuurista 227 s., Into 2014

Mikko Majander tunnetaan parhaiten historiantutkijana, joka on julkaissut useita kirjoja poliittisen historian alalta, varsinkin Suomen sosialidemokraattisen puolueen vaiheista. Lukemisen hulluus -kokoelmaan on koottu 40 lehtikirjoitusta, joista suurin osa on julkaistu Uutispäivä Demarin (nykyisen Demokraatin) sivuilla. Puoluepolitiikka ei niissä juuri näy, mutta kulttuuripoliittista päätöksentekoa sivutaan useasti.

Kokoelman alaotsikko lupailee ”esseitä aikamme kulttuurista”. Tekijä on julkaissut aiemmin suomalaista historiaa käsitteleviä esseitä, joten laji ei ole hänelle uusi. Tämän kokoelman kohdalla sanavalinta alkoi kummastuttaa jo muutaman sivun jälkeen. Millä tavalla nämä ovat esseitä? Majander kirjoittaa itsekin kolumneista, ja sillä nimikkeellä tekstit ovat myös aikanaan ilmestyneet.

Kokoelman kirjoitukset ovat säännöllisesti kolmesta neljään sivun pituisia. Sivumäärä ei ole vielä este esseen nimelle, ovathan monet lajin klassikot Michel de Montaignen esseistä alkaen huomattavan lyhyitä. Suuremmat ongelmat liittyvät kirjoitustyyliin ja aiheiden pinnalliseen käsittelyyn. Lyhyessä esipuheessa Majander toteaakin, että hänen kolumninsa ovat ”raapaisuja”, joiden ideana on antaa ensimmäinen yllyke tarkempaan tutustumiseen. Ilmeisesti niiden tarkoituksena on myös välittää jonkinnäköistä ajankuvaa käsittelemällä irrallisia huomioita nykykulttuurin ilmiöistä.

Muokkauksen tarpeessa

Parhaimmillaan Majanderin tekstit sopisivat luettaviksi junaa odotellessa tai kirjaston lehtihuoneessa. Osa niistä olisi kätevää kulttuurijournalismia, jos käden ulottuvilla ei olisi jotain keskittynyttä lukemista vaativaa. Sen sijaan tekstien siirtäminen sellaisenaan kirjan kansien väliin tuntuu vain korostavan niiden keskeneräisyyttä ja irrallisuutta. Kohteliaampi tapa käsitellä asiaa on tietysti puhua kirjoitusten ”laajasta rekisteristä” ja ”kollaasimaisuudesta”, kuten kirjan takakannessa mainostetaan. Tässä tapauksessa Majanderin ”omaleimainen tyyli” ei kuitenkaan vaikuta perustellulta tyylivalinnalta, enemmänkin huolimattomuudelta. Liian usein käy niin, että kirjoituksessa ei käsitellä aihetta, jota otsikko lupailee.

Joistain teksteistä tuntuu näkökulma puuttuvan kokonaan: on vain irrallisia luetteloita esiintyjistä, joita kirjoittaja kävi katsomassa kesäfestareilla. Joukossa on tekstipätkiä, jotka vaikuttavat lähinnä kirjakritiikeiltä ja keikka-arvosteluilta – joskin hyvin lyhyiltä sellaisilta. Majander toteaa jättäneensä juttujen editoinnin minimiin, sillä kolumnit ovat syntyneet ”kiinni ajassaan”. Mielestäni ainakin kiusalliselta tuntuvat maininnat SDP:n järjestämästä keskusteluillasta tai puoluetalon seinästä olisi saanut jättää pois.

Hyödyllisin piirre kokoelmassa liittyy juuri sen laajaan kulttuuriviitteiden määrään. Epäilemättä on hyvä tulla muistutetuksi, että Pohjoismaissa tehdään hyviä jazzlevyjä tai että Bret Easton Ellisin kirjat ovat vielä lukematta. Kirja siis onnistui yhdessä tavoitteessaan. Se sai tarttumaan muuhun, yleensä kännykkään. Oli aivan pakko tarkistaa ”suurimmat suomalaiset” Yleisradion vuoden 2004 äänestyksessä. Tulokset tuottavat edelleen suurta hupia.

Tiedonhaluista lukijaa on palveltu lopun nimihakemistolla. En kuitenkaan osaa kuvitella ihmistä, jolle tuottaisi merkittävää iloa tarkistaa opuksen anti esimerkiksi Stefan Zweigista. Hänestä saamme seuraavaa informaatiota: Majander harkitsi Zweigin Balzac-kirjan ostamista käydessään suosikkiantikvariaatissaan, mutta ei sitten kuitenkaan ostanut. Myönnettäköön, että maininta johtaa hauskaan anekdoottiin Claude Chabrolin elokuvasta. Leo Tolstoista puolestaan todetaan, että nuoruudessaan kirjoittaja piti tämän romaania ”akkojen vetistelynä”, mutta nyt tuo arvio kaduttaa.

Majanderin tapa viitata toisiin teksteihin ja teoksiin pyrkii ylläpitämään sitä lukemisen hulluutta, jota Majander nimikkokolumnissa ylistää. Mielestäni kokoelma on kuvaava esimerkkitapaus kirjallisesta kulttuurista, jossa tekstiä kyllä tuotetaan (ja monistetaan) innokkaasti. Kaiken sen lukemiseen ei riitä aikaa, joten kirjapinon kasvattaminen ei välttämättä ole suuri palvelus ihmiskunnalle. Voisiko pysähtyä miettimään julkaisujen antia?

Konservatiivinen demokraatti

Majander muistelee innolla punk-menneisyyttään, mutta varttuneena kolumnistina hän harrastaa hyvin varovaista kulttuurikritiikkiä. Hän valitsee aiheekseen Finlandia-palkinnon ja suurten kustantamoiden hallinnan, mutta päätyy ehdottamaan, että ehkä palkintoraadit sittenkin tietävät mitä tekevät. Samanlainen hyväuskoisuus instituutioita ja vakiintuneita tavaramerkkejä kohtaan puskee läpi muuallakin. Majanderilla on esimerkiksi kummallinen tapa olettaa, että romaanin julkaiseminen Keltaisen kirjaston sarjassa tarkoittaa sen hyväksymistä ”maailmankirjallisuuden valioiden” joukkoon.

Kuten kolumnistit usein, Majander on paljon kiinnostavampi kritisoidessaan jonkun toisen kirjoittajan tyylivalintoja (Matti Klinge) tai poliittisia ennakkoluuloja kirjallisen julkisuuden elinehdoista: ”Ikään kuin kulttuurielämää hallitsisi yhä jokin stalinistinen salaseuraisuus, josta Kokoomus-Suomen tulisi viimein saada revanssi yhteiskunnan yleistä hegemoniamuutosta myötäillen”. Tällaisia jaksoja on kuitenkin huomattavan vähän.

Aiheiden pohtiminen ja tasapuolinen punnitseminen kuuluu tietysti esseistiikan perinteeseen, eikä toisten nälviminen ole mikään itseisarvo. Suomessa on viime vuosina julkaistu useita esseeteoksia, joissa aiheita käsitellään innostuksen ja mielihyvän kokemuksista lähtien. Näiden pohjalta on myös jäänyt muistiin oletus syventyneestä otteesta ja aiheen kehittelystä. Tätä Majander ei voi neljän sivun jutuissaan harrastaa. Kun kerran valitsee lyhyen mitan, kannattaisi samalla valita sanansa terävästi ja vältellä puuduttaviin toisaalta/toisaalta -asetelmiin sortumista.

Välillä aivan tuskastutti etsiä teksteistä selkeää mielipidettä johonkin otsikon lupaamaan aiheeseen. ”Oopperan puolustus” on sentään nimetty lupaavasti: uskaltaisiko kirjoittaja tässä jo asettua rohkeasti jollekin puolelle? Tarttuisiko hän kunnolla syytöksiin eliittitaiteesta ja rahan tuhlaamisesta? Eipä oikeastaan. Lukijaa varoitellaan taidemuotojen vastakkainasettelusta, jopa taiderahoituksen ja maanpuolustuksen määrärahojen vertailusta:

Tekisi mieli huomauttaa, että enemmän oopperasta on koitunut iloa kuin horneteista, jotka eivät partioi taivaalla ihan pienellä rahalla. Mutta kulttuurin ja maanpuolustuksen, kansantalouden lilliputtien usuttaminen toistensa kimppuun lienee turhanaikaista populismia.

Voi kuinka kaipaisin turhanaikaista populismia!

Musiikin kohdalla Majander suosittelee ennakkoluulojen ylittämistä ja laajaa tutustumista vieraalta tuntuviin kulttuuri-ilmiöihin. Eihän kukaan voi olla eri mieltä monipuolisuuden tärkeydestä, mutta huomiot itsessään saisivat olla vähän tuoreempia. Esimerkiksi Giuseppe Verdin oopperoita voi Majanderin mukaan suositella rockin ystäville, koska ne olivat ”aikansa purkkaa ja jytää, joka kantaa aina vaan”.  Satun kirjoittajan tapaan pitämään molemmista musiikin muodoista, mutta en saanut paljon irti tästä tiivistyksestä.

Tällaisten huomioiden ohella lukijaa viihdytetään kertomalla miten mukavaa oli nähdä Eric Clapton vielä voimissaan. Yhtä kivaa oli käydä ostamassa levyjä Digeliuksesta. Sangen viehättävältä tuntui myös käydä juhlaviikoilla keikalla Huvilan teltassa, josta on tullut ”monenlaisten traditioiden risteysasema”. Silloin kun kuvailut eivät kuulosta mainospuheelta, niiden funktiona vaikuttaisi olevan lukijan vakuuttaminen kirjoittajan kulttuuristen rientojen monipuolisuudesta. Ihmettelen, miksi lukijaa pyydetään käyttämään aikaansa tutustumalla teksteihin, joita ei välttämättä jaksaisi lukea kaverinsa Facebook-seinältä. Niiden koostaminen kirjamuotoon ”esseiden” nimellä tuntuu jo huolestuttavalta suhteellisuudentajun puutteelta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto