Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tulevaisuuden pimeässä

Niina Holm, 21.7.2015
Mikko Myllylahti: Bensiiniä ja lunta 64 s., Savukeidas 2015

Kone- ja kaupunkiromanttisessa esikoiskokoelmassa Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen (2003) Mikko Myllylahti ammensi yhdysvaltalaisesta beat-perinteestä ja kotimaisesta modernismista, erityisesti Tulenkantajilta. Kuvat vilisivät ohi kuin maisemat junan ikkunassa, rytmi oli oikukas mutta kohdallaan.

Myös Myllylahden toisen kokoelman, Amerikkalainen yö ja muita runoja (2007), rivit olivat täynnä aistivoimaa ja adjektiiveja, liikettä ja melankolista jännitettä. Elokuvataiteen opiskelijan runoissa oli vahvaa miljöökuvausta ja nopeita leikkauksia.

Matkalla olon kuvasto vaihtui Tornionjokilaakson arktisiin näkymiin kolmannessa runokokoelmassa Väylä (2012). Kalevi Jäntin rahaston palkitsema teos loi hienovireisiä, aavistuksenomaisia ajatuskulkuja identiteetistä ja yksinäisyydestä. Suuntaa etsittiin tunnehistoriasta ja lapsuuden äärettömyydestä.

Kokoelmasta luettava vaikean rakkauden kuvaus avautuu paitsi miehen ja naisen liittona myös ihmislajin ja luonnon suhteena.

Bensiiniä ja lunta, Myllylahden vaikeahko mutta ehdottoman kiinnostava neljäs kokoelma, jatkaa Väylän avaamalla, aiempaa intiimimmällä linjalla. Kokoelman ytimessä on luovien ja tuhoavien voimien loputon kamppailu, jännite joka yltää niin iholle kuin mieleen, maisemaan ja paperille. Tulevaisuutta tehdään pimeässä, kokoelma väittää, halun ja raivon nimeämättömässä välitilassa.

Elämän ja kuoleman voimat

Vaikka Bensiiniä ja lunta on ennen kaikkea uskoa kysyvä luomiskertomus, muistuttaa se väkevästi ihmiseen sisäänkirjoitetusta tuhomekanismista, sanotaan sitä vaikka kuolemanvietiksi. Jo avausruno yhdistää purkamisen ja tuottamisen kuvat. ”On lyötävä rikki kaikki rakennelmat, sanot. Lyön sinuun sykkivän, tumman kartan, tämän maan jossa elämme.” (s. 9)

Siinä missä tosi kauneus tarvitsee rinnalleen kauhean, myös runon valo nousee pimeästä. Myllylahti kirjoittaa maailmaa jäsentävistä dikotomioista ja luovuuden ehdoista freudilaisen psykoanalyysin hengessä. ”On kaksi voimaa: pimeys ja sen vastakohta, tuhoava energia joka loistaa. Älä ajattele pimeyttä kuin se olisi aineeton: poissaolo on puhtautta, pimeää valoa, ei-olevaa. — Kun olet poissa, kaikki virtaa, mikään ei pysy ennallaan, vain unet, niiden häly.” (s. 29)

Kaikki virtaa, muuntuu kaiken aikaa, eivätkä kuolema ja rakkaus lepää koskaan. Väylän kuulaiden ja perilyyristen runojen jälkeen Myllylahden uusien runojen aistikkuus yllättää. Runot eivät kaihda rakastelun lihallisuutta tai kalman kosketusta, makujen, hajujen ja eritteiden kuvailua. Luovuuden ehto, yhteys toiseen, on kokoelmassa niin ruumiillista kuin henkistä laatua.

Rakkauden tiet ovat tutkimattomat. Varmaa on vain, että ihmistä ajaa ikävä toisen luo. Halu on kuitenkin oikukas ja omaehtoinen, sillä ”rakkautta et voi vaalia, ja sydämesi on aina sinusta irrallaan”. (s. 27) Se mille on rakennettu voidaan ottaa pois milloin tahansa.

”Sitten lähdet etkä koskaan palaa. En näe enää maisemaa sisälläsi, en etäisyyksiin ulottuvia metsiäsi, selkäsi iholla leijailevaa sumua, loppukesän aamujasi, kosteita uomiasi, uumasi polkuja, sisällä kukkivia verenpunaisia niittyjä. Vain yksinäinen tuuli jää, ravistelee taloa, vaatii sinua takaisin.” (s. 34)

Myllylahti on paitsi runoilija myös elokuvaohjaaja. Toinen ammatti näkyy runojen näyttämöllepanossa.

Myllylahden runojen lopun ajan kuvat ovat monitulkintaisempia kuin ensivilkaisulla näyttää. Kokoelmasta luettava vaikean rakkauden kuvaus avautuu paitsi miehen ja naisen liittona myös ihmislajin ja luonnon suhteena. Luen teosta myös taiteentekijän sisäisenä kuvaelmana: metakertomuksena runoilijan luomisprosessista.

Luovuuden tiloja

Myllylahden avoimena ja laajalle virtaavassa, vaistoihin vetoavassa runoudessa on paitsi jotain uutta ja jotain vanhaa myös jotain tulkintoja pakenevaa ja salattua. Taustalla kaikuu modernistinen traditio – kenties etäällä mutta aina kuuluvasti. Myllylahden perinnetietoisuus on tyylikeinojen ja rekisterien moninaisuutta: soljuva lyyrisyys taittuu rosoiseen ruumiillisuuteen tai mietteliääseen äkkisyvään.

Myllylahti on paitsi runoilija myös elokuvaohjaaja. Toinen ammatti näkyy runojen näyttämöllepanossa. Mielen tilat luodaan kohtaus kohtaukselta, huone huoneelta. Uudessa kokoelmassa kylmät hotellit, kylmenneiden ihmisten linnat, vajoavat rakennukset, murskaantuvat kirkot ja tyhjät salit saavat rinnalleen metsän katedraalin, luonnon tarjoaman lohdun. ”Kaikki palautuu lopulta metsään. Metsä on meidän turvamme. Sinun on ymmärrettävä se. — Olen multainen mies.” (s. 40)

Väinö Kirstinä mainitsi jo Myllylahden esikoista arvioidessaan, että tekijän modernismi on sitä lajia, jonka juuret menevät Arthur Rimbaudiin ja surrealismiin. Neljännessä kokoelmassaan Myllylahti uskaltaa yhä kauemmas vapaan assosioinnin ja unen logiikan tiellä. Runojen merkitykset jäävät välillä hämäriksi, mutta itsestään virtaavaa ei ole syytä mennä patoamaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto