Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vetoapua Notting Hillistä

Irene Vehanen, 21.1.2015
Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää 301 s., Johnny Kniga 2014

Ensimmäinen asia, mikä kiinnittää huomioni Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Jääräpää, on sen kaunis kansi. Luonnonvalkoisella pohjalla on hentoisia jääkukkakuvioita. Ehkä lumous syntyy niistä ja kannen yksinkertaisuudesta.

Jääkidekuvioisella pohjalla on kuksapari sekä tekijän ja teoksen nimi. Jääräpää lukee isoin mustin versaalikirjaimin keskellä. Pohjakuvion herkkyys ja nimikkeen jykevyys luovat tehokkaan vastakohtaisuuden. Ensin mainittu vetoaa naislukijaan, jälkimmäinen mieslukijaan ja kirja itsessään luullakseni molempiin sukupuoliin.

Tuore kunnanjohtaja ei ole asunut Muoniossa kuin hetken, kun hän huomaa muuttaneensa vaimonhakkaajien kylään.

Jos tehtävänä olisi opettaa kirjankansianalyysiä lukiolaisille, pitäisin oppitunnin tästä kirjasta. Jääräpää-nimi viittaa romaanissa tärkeässä roolissa olevaan tunturiin ja saamelaiseen luonteenlujuuteen.

Vaimonhakkaajien kylä

Katja Karhuvuoma on Helsingistä Muonioon kunnanjohtajaksi tullut juristi, joka on naimisissa designvaatturi Asla Karhuvuoman kanssa. Hänen epäkiitollisena tehtävänään on saada liitettyä yhteen Enontekiö ja Muonio. Suurin syy kuntaliitokseen on Jääräpää-tunturin ympärille suunniteltu long hill ski, maastohiihtoa alamäkeen -rata. Latu sijaitsisi puoliksi kummankin kunnan puolella.

Tuore kunnanjohtaja ei ole asunut Muoniossa kuin hetken, kun hän huomaa muuttaneensa vaimonhakkaajien kylään. Perheväkivalta on kirjan kantava teema. Vaikuttaa siltä, ettei lyönneiltä ole säästynyt kylässä juuri kukaan. Sillä on myös sukupolvien mittainen tausta. Suun sijaan puhuu nyrkki. Eivätkä keinoissa aina jää naisetkaan toiseksi.

Katjan anoppi Liisa Karhuvuoma on kuusikymmentävuotias ja seutukunnan ainoa poliisi. Ajokilometrejä kertyy yhdellä päivystysvuorolla helposti kahdeksansataakin kilometriä. Wife Beater Revenge Club -sisarkunnassa hän saa peitellä meikkivoiteella lyöntijälkiä omistakin kasvoistaan Piera-miehensä jäljiltä.

Kostotoimenpiteissä vanhempi konstaapeli on kuitenkin nuorempia naisia maltillisempi elämänkokemuksensa ja virkansakin vuoksi. Vaimojen Valtaseuraksi aiemmin kutsutun sisaryhteisön toiminta tuo mieleen rikossarja Telluksen kysymyksenasettelun: Pyhittääkö tarkoitus keinot? Televisiosarjassa kyse on ekoaktivismista.

Pojasta polvi paranee

Romaanin hahmoista karrikoiduin ja epäuskottavin on Katjan Helsingistä avukseen kutsuma tuttu terapeutti Terry Jungmann. Katja on päättänyt laittaa perheiden asiat kerralla kuntoon. Kuten arvata saattaa, eivät Ranskassa oppinsa hankkineen tohtorismiehen keinot puhumattomiin Lapin miehiin tepsi. Silti hahmon kuvaamisessa olisi vähempikin pilkanteko riittänyt.

Isän ja pojan välisen suhteen jäljille yrittää Terry Jungmann Aslan tapauksessakin päästä. Lukijalle vihjataan jo kirjan alussa, ettei suhde ole paras mahdollinen. Esimerkiksi häihinsä Asla ei sukulaisia kaipaa. Menneisyydessä on takana myös seitsemän vuoden puhumattomuuskausi, kun isä Piera on vetänyt pojan mukaansa suurporonomistajia hyödyttäneeseen porovarkausjuttuun.

Asla onkin valinnut oman tiensä eikä seuraa isänsä jälkiä elantonsa hankkimisessa. Eipä suostu Pierakaan maksamaan untuvatakistaan kahdeksaasataa poikansa liikkeessä vaan vie rahansa naapurin ketjuliikkeeseen, Pekka Tuorevaaran omistamaan Kota-Sportiin.

Asla on varsin taitava käsityöläinen ja vaatesuunnittelija. Sen luulisi vähän puhumattomuuttakin kompensoivan. Toisaalta romanttisten komedioiden katseleminen autotallin perällä viidenkymmenen tuuman ruudulta ei ole taitanut mennä hukkaan.

Suosittelen kirjaa viihderomaanien ystäville. Sen syvällisemmästä romaanissa ei ole kysymys.

Läpi tarinan minua viehätti se, kuinka Notting Hillin katseleminen uudelleen ja uudelleen ja sen käänteiden muisteleminen auttaa Aslaa omien tunteidensa käsittelyssä. Parempaa terapiaa ei olekaan. Tämä on hieno rakenteellinen ratkaisu ja puheenvuoro taiteen puolesta. Romaanin loistava loppuhuipennus kruunaa kaiken.

Herkullinen kieli

Viehättävän omaperäisiä ajatuksia Aslalla ainakin on: ”Oravakin tajuaa, että ulkonäöllä on merkitystä. Nahkean siiman sijasta elukka vetää perässään näyttävää turkishäntää. Siinä on nököhampaan niche. Hännän ansiosta ihmiset jumaloivat oravaa. Puuhka peittää totuuden: orava on pelkkä rotta.” (s. 18)

Romaanissa on myös osuvia vertauksia. ”Itsareitten asenteesta Katjan mieleen palasi Yliopisto-lehden artikkeli, jossa kerrottiin meksikolaisen ayapaneco-kielen kuolevan, koska kaksi sen viimeistä taitajaa eivät ole puheväleissä.” (s. 92) Itsareiksi kutsutaan Enontekiön itsenäisyyttä puolustavien pääjoukkoa.

Ironiakin on pääosin nerokasta: ”Poro syö yli kolmeasataaviittäkymmentä kasvi- ja jäkälälajia. Son tunturissa niellyt ruokaympyrän rehusektorin moninkymmenkertaisena. Kävelevä vihanneslaari, se on poro! Silti hipit usuttaa heinänsyönthin.” (s. 174)

Monipuolinen ja monentasoinen Lapin-kuvaus on teoksen ydintä. Luonto muovaa ihmistä kaltaisekseen. Kerronta on sujuvaa, ja tarina pitää otteessaan. Menossa on jotakin samaa kuin elokuvassa Napapiirin sankarit. Viihderomaanien ystäville voin suositella kirjaa lämpimästi. Sen syvällisemmästä romaanissa ei ole kysymys, vaikka tärkeistä aiheista puhutaankin. Lajissaan teos on erinomainen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto