Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Turhuuksien turhuuttako?

Sanni Purhonen, 3.10.2019
Mikko Väänänen: Minä heiluu 71 s., Palladium 2019

Mikko Väänäsen esikoisteoksessa minän asema tuntuu kokoelman nimestä lähtien epävarmalta.  Ei siis pidä ihmetellä, jos minää tai mahdollisia muita runojen puhujia ympäröivä todellisuus on hiukan epävarma. Tämä ei tarkoita, että nyt liikuttaisiin missään vieraissa galakseissa. Päinvastoin, pieniä runoja hallitsevat enimmäkseen hyvin arkiset kuvat, vessanpöntöllä istumisesta sauvakävelyyn ja tiskaamiseen.

Ehkäpä minää horjuttaa juuri pienimuotoisen elämän banaalius.

Tekstien usein aforistinen mitta vahvistaa jutustelevuuden ja tuttuuden tuntua. Kirjassa ei myöskään ole osastojakoa, joten kokonaisuus on mahdollista lukea yhtenä nopeana ajatusten virtana.

Kuvatussa ympäristössä korostuu niin ikään tunnistettavuus, satunnaisella outoudella maustettuna. Televisiosta katsotaan Chuck Norrisin – saksaksi dubattua, siinä se outous – elokuvaa ja Arto Nybergiä. Radiossa soi Leonard Cohen tai Hector. Kavereita tavataan huoltoaseman kahvilassa ja lähibaareissa.

Suurin tavoite on olla tavoittelematta mitään

Ehkäpä minää horjuttaa juuri pienimuotoisen elämän banaalius. Runossa todetaan: kuinka kaikki on aina jotenkin tahmeaa. Arkisen takaa tihkuva ahdistus ei jätä rauhaan. Kuitenkin elämälle pitäisi löytää tarkoitus. Muutamassa tekstissä vihjataan, että puhujan todellisen minän on kenties korvannut joku, joka tyytyy elämään harmaata arkea. Sitten tuo kaksoisolento tai: turhautunut Sijaltainen/manailee aamuruuhkassa.

Yksi keino paeta tavallisuutta on kirjoittaminen. Ajatusten onnistunut siirtyminen paperille jää tekijälleen monesti mysteeriksi. Kirjoittajalle lankeava tarkkailijan osa lisää ulkopuolisuuden ja epävarmuuden tunnetta. Toisaalta, jotkut tavanomaisuuden kuvat ovat kauniin seesteisiä.
”aamulla aurinko nousee ikään kuin sillä olisi asiaa
linnut aloittavat mekkalan
minä lepään tyytyväisenä peiton alla

oivallan jotain en nyt muista mitä
lapset heittelevät vihaisina palloa
pääskyset tekevät syöksyjä ikkunan takana
keittiöstä kuuluu tiskaamisen ääniä”

Vapautus seuraa kun antaa asioiden olla niin kuin ne ovat.

Yhtenä johtopäätöksenä toistuu ajatus, että kaikista suurin tavoite on olla tavoittelematta mitään. Kokoelman muodon voi nähdä syklinä, jossa asiat virtaavat lävitse, kunnes kaikki alkaa taas alusta. Vapautus seuraa kun antaa asioiden olla niin kuin ne ovat, sillä: ”se mikä on hyödytöntä/on pyhää”.

Toisteltu tavanomaisuus

Aina välillä runoissa vilahtaa sinä, hän tai muita hahmoja, joiden kanssa rakennetaan melankolian sävyttämiä ihmissuhteita. Ihmiset kuvataan enimmäkseen masentuneina säheltäjinä. Runoissa viihdytään yksin. Kaikesta epätoivostaan huolimatta minä myös kaipaa muiden onnettomien seuraa. Suuret kysymykset, kuten rakkaus ja kuolema, pohdituttavat sittenkin. Niistä syntyy kauniita yksittäisiä säkeitä.
”ilta tulee luoksemme kuin pieni lapsi
juuri kävelemään oppineena se vaappuu ympäriinsä
availee ovia ja kaappeja/ja kysyy sinulta mitä niissä on sisällä”

Olemassaolon tarkoituksen pohdinta ja ajoittainen nihilismiin vajoaminen ei tietenkään ole kirjallisuudessa mitään uutta. Jatkuvasti toistettuina niin kaiken tavanomaisuus kuin tavanomaisuuden yllättävä ihanuus alkavat hieman kyllästyttää.

Väänäsen teos saattaakin tuntua tiiviydestään huolimatta ajoittain raskaalta ja idea ennen loppua tyhjiin ammennetulta. Parhaissa runoissa pieneen tilaan taas on saatu oivalluksia ja huumoria. Kunhan oman elämän arkisuus ei ala lukiessa ahdistaa liikaa, teksteistä voi löytää lohdullisen puolensa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto