Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Terapeuttisia puhehetkiä japanilaisessa puistossa

Satu Taskinen, 8.1.2015
Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi 173 s., Lurra Editions 2014 Kääntäjä(t): Olli Sarrivaara

Milena Michiko Flašar (s. 1980) on itävaltalais-japanilainen kirjailija. Kutsuin häntä Solmioksi on hänen kolmas romaaninsa ja se voitti Itävallassa Alpha-kirjallisuuskilpailun vuonna 2012. Motoksi kotisivuilleen Flašar on valinnut sitaatin samaisen teoksen loppupuolelta. Siinä vakavasta onnettomuudesta täpärästi pelastunut runoilija sanoo: ”Haluaisin kirjoittaa kaikkein yksinkertaisimmista asioista. Haluaisin kirjoittaa siten kuin tuo sana loistaa. Esimerkiksi siitä, miten me nyt istumme, kahden ja puolen vuoden jälkeen, kasvotusten tämän pöydän ääressä ja kerromme toisillemme asioita, joista yleensä vaietaan.”

Kutsuin häntä Solmioksi on hyvin hienotunteinen teos, erityisellä tavalla aggressiivisuuden vastakohta.

Kutsuin häntä Solmioksi -romaanin kertoja ja päähenkilö on opiskelijanuorukainen Taguchi Hiro. Tarina sijoittuu modernin Japanin kaupunkilaisarkeen. Ahkerien kansalaisten moitteeton toimintakyky on kaikki kaikessa, heikkouden kokeminen suuri häpeä, ja heikkouden näyttäminen varma tie hyljeksityksi tulemiseen. Kodin ulkopuolelle ei missään nimessä saa päästä tietoja mistään vaikeuksista.

Monet eivät tällaisen paineen ja vaikenemisen pakon alla jaksa. He masentuvat, etsivät pakopaikkaa alkoholista tai valheista tai vetäytyvät omiin oloihinsa. Myös itsemurhien luku on tilastoissa korkea.

Taguchi on yksi yhteiskunnan pudokkaista. Hänen on ollut pakko todeta: enää en jaksa. Sen jälkeen hän on elänyt eristäytyneenä omassa huoneessaan. Taguchin kaltaisia totaalikieltäytyjiä kutsutaan Japanissa nimellä hikikomori. Heidän määränsä liikkuu sadoissa tuhansissa.

Asioista puhuminen helpottaa

Maailma ei kuitenkaan ole vielä menettänyt otettaan Taguchista kokonaan. Kahden vuoden erakkoelämän jälkeen, eräänä kylmänä helmikuun aamuna, Taguchi lähtee ulos. Hän menee puistoon, istuutuu penkille ja käy sitten päivittäin katselemassa, mitä maailmassa tapahtuu.

Kerran puistoon tulee lounastamaan yksi salaryman eli valkokaulustyöläinen nimeltä Ohara Tetsu. Taguchi alkaa kutsua häntä Solmioksi. Miehet kohtaavat puistossa päivä toisensa jälkeen. Heidän välilleen syntyy yhteys. Ensin alkaa puhua Tetsu, sitten myös Taguchi.

Tetsu on menettänyt työnsä eikä pysty sanomaan sitä kotona vaimolleen. Aamuisin hän lähtee ulos, käy puistossa syömässä lounaansa ja menee illalla kotiin kuin palaten työstä. Taguchia taas painaa kahden koulutoverin kohtalot, joihin hän kokee olevansa osallinen.

Puhehetkien myötä alkaa purkautua iso vyyhti burn out -aiheen ympärille kuuluvia asioita. Pintaan nousee monia teemoja kuten itsekunnioitus, häpeä, syyllisyys, itsekkyys, inhimilliset pelot, toiveet ja tarpeet. Taguchi alkaa ymmärtää omaa masennustaan ja suhtautua itseensä ja tekemiinsä virheisiin myötätuntoisemmin. Elämästä löytyy arvokkaita asioita. Anteeksianto ja uusi alku on mahdollinen.

Vaikka avautuminen, vaikenemisen purkaminen, on kirjan ytimessä, yhtä paljon siinä korostetaan kärsivällisyyden hyvettä. Vahvatkin ihmiset ovat teoksessa kuin hauraita jääkukkia, joiden sulaminen vaatii aikaa, luottamuksen kasvu maailmaan ja muihin ihmisiin tunnustelua.

Kunnioitus on tärkeää

Vanhemmilla, viisailla tai muilla opettajahahmoilla on teoksessa keskeinen asema. On Taguchin vanhemmat, jotka virheistään huolimatta osaavat antaa pojalleen tämän tarvitsevan ajan ja tilan. On munkki, joka ilman sen kummempia kysymyksiä kommentoi elämän olevan ”varsin kummallista”. Ja on romaanin henkilöistä kiinnostavin, mainio elämänviisas pianonsoitonopettaja, joka tuhahtaa nuorelle oppilaalleen: ”Sinulla ei ole korvia. Kuulet vain sen, mikä on normaalisti kuultavissa, et sitä, mitä sen alle kätkeytyy.”

Elämää pitää siis kuunnella ja katsoa tarkkaavaisesti, sielun kautta. Sitä pitää kunnioittaa, ei vain suorittaa.

Myötätunnon löytyminen ja ilmaiseminen on Flašarin romaanissa oleellinen avain. Teos on puheenvuoro kiltteyden puolesta ja sellaisena oikein onnistunut.

Kutsuin häntä Solmioksi on hyvin hienotunteinen teos, erityisellä tavalla aggressiivisuuden vastakohta. Se kohtelee niin henkilöhahmojaan kuin lukijaa samaan aikaan päättäväisesti ja pehmeästi. Tulee mieleen tapa, jolla kai lähestyttäisiin säikkyä ja haavoittuvaista eläintä: suostutellen ja hitaasti, yhteyttä katkaisematta. Odotetaan sopivaa hetkeä ja sitten tarjotaan apu: ”Älä missään nimessä häpeä sitä, että olet ihminen, jolla on tunteita. Oli tunne sitten mikä tahansa, tunne se voimakkaasti ja syvästi. Tunne se toisten puolesta. Ja sitten: päästä se menemään.”

Omaäänisessä romaanissa on liuta helmiä ja joitakin lipsahduksia

Myötätunnon löytyminen ja ilmaiseminen on Flašarin romaanissa oleellinen avain. Teos on puheenvuoro kiltteyden puolesta ja sellaisena oikein onnistunut. Yksi koskettava ja mieleenpainuva esimerkki Flašarin taidoista on tragikoominen ja lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi ja tarkka kuvaus Tetsulle tapahtuneesta kohtalokkaasta elämänkäänteestä; kerran kompuroituaan salaryman on lopullisesti mennyttä eikä sen jälkeen enää pysynyt omassa tahdissaan, vaan nilkutti.

Kritisoitavaakin kuitenkin on. Dialogimainen rakenne on venytetty äärirajoilleen ja kestää nipin napin melko lyhyen teoksen loppuun saakka. Yksinäisyyden ja maailmalle aukeamisen kuvaus menettää jonkin verran elinvoimaansa loppua kohden. Tarina ei pääty omilla ehdoillaan, vaan loppu antaa ulkoapäin konstruoidun vaikutelman. Kokonaisuuteen toivoisi siivun verran vähemmän makeutta. Etenkin Tetsun kohtalon seuraukset ovat oudon harmittomat. Kliseiset ilmaisut tyyliin ”itkin vuolaasti ja pidäkkeettömästi” särähtävät.

Lipsahdukset siellä täällä eivät silti missään nimessä pilaa rohkeasti kirjoitettua teosta, joka kirjallisten ansioidensa ohella tarjoaa myös kiinnostavaa tietoa Japanin nykykulttuurista. Flašarin kieli on saanut kriitikoilta erityiskiitosta hyvästä syystä. Esimerkiksi kipua hän kuvaa upeasti näin: ”[–] pienistä pieninkin piikki repii haavan lihaan, kun se on tarpeeksi syvällä. Sen tuntee sisällään vieraana esineenä, joka, vähä vähältä, pakottaa kehon polvilleen.”

Olli Sarrivaaran käännös on hyvä ja soljuva.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto