Helsinkiläisen toimittajan Mindele Londonin kaunokirjallinen esikoisteos Kolmastoista tuoli sisältää kaksitoista tarinaa suomenjuutalaisen perheen elämästä, arjesta ja juhlasta. Kertojana on Hannele, joka on värikkäiden sattumusten tapahtuma-aikaan tulossa murrosikään. Eletään sotienjälkeistä nopean kehityksen aikaa. Perheen sitkeästi ylläpitämä juutalaisperinne joutuu jatkuvasti törmäyskurssille ympäristön arvojen kanssa. Kolmastoista tuoli yhdistää taitavasti asiallisen tyylin eri sukupolvien ja eri kulttuurien törmäysten elämänläheiseen komiikkaan. London ei paisuttele eikä vähättele mitään. Lukijan iloksi jää ammentaa rivien väleistä huumoria ja ironiaa haluamassaan määrin.

Mindele London kuvaa kokoelman niminovellissa Goldin perheen pääsiäisen viettoa. Pesach on vuoden suurin juhla, jonka valmistelu aloitetaan viikkoja ennen. Vaikka juhlaillan aterioitsijoita on kaksitoista, perinteen mukaisesti varataan paikka ylimääräiselle vieraalle. Hannele ei voi lapsena ymmärtää perinteen symbolimerkitystä ja lähtee hakemaan ulkoa kaupungilta istujaa kolmannelletoista tuolille.

Goldin suku on tullut Suomeen jo tsaarin aikana. Kaikki sen edustajat ovat olleet mukana rakentamassa Suomea siinä missä muutkin, ja kesämökki saunoineen on heille yhtä tärkeä kuin naapureillekin. Kun tulee tarve järjestää ulkomaisille vieraille rapukestit suomalaiseen tapaan, on kuitenkin tiedossa ongelmia. Äyriäiset eivät ole kosher-ruokaa. ”Suomalaista eksotiikkaa” -kertomuksen loppukärjistys on varsinainen ironian mestarinäyte.

Hannelen lapsuuden muistikuvat sijoittuvat kenties 1950-1960-luvuille. Elämä on ulkonaisesti vaatimatonta, mutta perheyhteisö pitää yhtä. Ilot ja surut jaetaan kaikkien kesken. Perheen historiaa kerrotaan yhä uudelleen ja uudelleen. Niin sankarilliset kuin vähemmän mairittelevatkin teot jäävät elämään tarinoina. Tällaisesta yhteisöllisyydestä sanoissa ja teoissa Kolmastoista tuoli saa viehättävyytensä ja voimansa.

Juutalainen uskonto ja kulttuuriperintö eivät ole eksotiikkaa vaan tarinoiden henkilöiden arkista elämänpiiriä. Perheen ja ympäristön kulttuurien erilaisuus kärjistyy peruskysymyksiin: syntymään, kuolemaan, avioliittoihin, vuosittain toistuviin juhliin. Joulun vietosta, jota Goldin perhe yrittää vältellä viimeiseen asti, on muodostunut oma erikoinen traditionsa, jota London kuvaa tarinassa ”Joulupukkia ei ole”.

Hannele edustaa kertomiensa sattumusten maailmassa perheen kolmannen, nuorimman sukupolven asenteita. Yhtä tärkeää kuin erilaisten kulttuurien ymmärtäminen – tai edes sietäminen – on rakentaa keskusteluyhteyttä eri sukupolvien välille. Puhumattomuus johtaa umpikujaan, kuten ”Räätälin poika” -kertomus osoittaa. Shlomosta, koko kaupungin tuntemasta aktiivisesta synagogan jäsenestä ja muihin uskontokuntiin yhteyttä ottavasta keskustelijasta, tulee katkeroitunut erakko ilman näkyvää syytä.

Mindele London on sijoittanut tarinansa menneiden vuosikymmenien Turkuun ja kaupungin lähisaaristoon. Ympäristön ja ajan kuvaus ei ole kuitenkaan keskeistä. Polttopisteessä ovat ihmiset. Omaa taustaansa vasten kuvattuina heissä on uskottavuutta ja elävyyttä, jollaista ulkonaisin keinoin olisi vaikea tavoittaa. Arkisen yksinkertainen tyyli on toimiva ratkaisu myös siksi, että se päästää lukijan sukeltamaan mukaan Goldin perheen elämään omine assosiaatioineen ja tunteineen.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa