Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Äidin lyyrinen ahdistus

Päivi Koivisto, 31.8.2008
Mirjam Lohi: Nuttu s., Teos 2008

Kriisi synnyttää kirjallisuutta. Erityisesti omaelämäkerrallinen kirjallisuus syntyy usein tarpeesta analysoida omaa itseä tai elämää silloin, kun totutut ajatusmallit ovat järähtäneet. Mirjam Lohen esikoisromaani Nuttu on minämuodossa kerrottu naisen tarina, jossa kimmokkeena on kriisien ketju: lapsen saamisen vaikeus, lapsen hoitamisen yllättävä ankaruus ja kuorrutuksena vielä ammatti-identiteetin romahtaminen. Taustalla henkii lapsuus, joka on piirtänyt minuudelle tiukat rajat.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on 1990-luvulta lähtien innostuttu äidiksi tulon kuvaamisesta sen kaikessa monivivahteisuudessa, usein ahdistukseen taittuen. Tyyli on vaihdellut Anna-Leena Härkösen suorasanaisesta tilityksestä Terhi Utriaisen ns. feminiinistä kirjoitusta – poeettista ja monimielistä kieltä – soveltavaan tekstiin, jossa äidin ja lapsen symbioosi korostuu. Lohen romaani kuuluu jälkimmäiseen tyyppiin: ilmaisu on sen vahvuus.

Esikoisteoksista on väitetty, että ne myöhempiä teoksia useammin verhoaisivat kirjailijan itsensä henkilöhahmon vaatteisiin. Helsingin Sanomien arviossaan Mervi Kantokorpi toteaa hienotunteisesti, että Lohen teos oli ehkä niitä romaaneja, jotka piti kirjoittaa alta pois. Itse selasin ennen Lohen romaanin lukemista netistä tietoa kirjailijasta. Ekonomi-lehdessä kirjailija kertoi elämästään, jonka runollisemman version luin Nutusta. Kirjaa kuitenkin markkinoidaan vain romaanina, hiiskumatta mitään omaelämäkerrallisuudesta. Päätös kertoo siitä, että tähtäimenä teoksella on ennen muuta kertoa jotain yleispätevää, ei juhlistaa yksittäisen ihmisen kuvaa. Ja onhan päähenkilön nimi Ursula, ei Mirjam.

Feminiinistä kirjoittamista

Yksittäisen leikkaa irti yleisestä kirjan kompositio, joka tavoittelee feminiiniseksi väitettyä kirjoittamisen tapaa. 1980-luvulla feministiset omaelämäkerran tutkijat selittivät, ettei miehinen kirjallisuusinstituutio ole ymmärtänyt naisten tapaa kirjoittaa elämästään.

Maskuliiniseksi nimetyn, kronologisesti ja lineaarisesti etenevän elämäntarinan sijaan naisten omakuvan oletettiin muotoutuvan syklisen biologian ja reproduktiivisen tehtävän mukaisesti. Toisaalta naisen elämäntarinan kertomisen metaforaksi sopi kutominen ja neulominen, käsityöt ylipäänsä. Kaikki tämä on luettavissa Lohen romaanista. Romaanin minä tekee tilkkutäkkiä, romaanin lukujen mottoina on ohjeita kankaankudontaan. Kriisin kaari piirtyy kerran toisensa jälkeen uusin sanoin paperille. Katkelmallisen ilmaisun voisi selittää naiselliseksi tyyliksi, joka on välttämättömyys kaiken siivoamisen ja lapsen hoitamisen ohessa. Kuka ehtii kehittää tiukasti tilkittyä tarinaa?

Kääntöpuolena syklisen kirjoitustavan valinnasta on juonen jännitteen katoaminen. Tapahtumat eivät tihene kohti käännekohtaa, jossa lukija saisi nautintonsa kärsimyksen äärimmäisyydestä. Nyt toistuva ahdistuksen ja sen helpottamisen kierto kieltää lukijaa unohtamasta, että kärsimyksen toinen puoli on ilo. Tätä alleviivaa kirjan lopettava säemuotoinen teksti.

Myös nykyisyys ja mennyt elämä limittyvät yllättävästi, selittelemättä. Menneisyys on läsnä nykyhetken reaktioissa. Lapsuutta kuvataan kuin spontaaneina muistikuvina, jotka synnyttävät yhä uusia muistumia. Lapsuudenkuvauksessa mukaan tulee myös pilkahdus huumoria, joka ei ole kaukana Pirkko Saision omaelämäkerrallisesta ilmaisutavasta. Muutoinkin Lohen tapa sekoittaa proosaan lyriikan piirteitä kantaa kaikuja Saision romaaneista, vaikka toki mallit voivat tulla kauempaakin. Olin hyvilläni huumorista, joka antoi levähdyspaikan lyyrisen vyörytyksen välillä.

Nuttu on selviytymistarina. Vaikka unettomuus on välillä murtaa äitiparan, lapset kasvavat. Kertoja saa anteeksi tyttäreltään, jonka kohtelusta kirja ei edes kerro mitään erityisen kohahduttavaa. Oliko kykenemättömyys alati iloita vaivalla hankkimistaan lapsista tarpeeksi iso synti täydellisyyteen pyrkivälle naiselle? Ammatinvalinnan osalta kirja on taas jonkinlainen kääntymystarina: kertojan aikaisempi elämä liikenaisena selitetään epäautenttiseksi elämänvalinnaksi, josta kertoja löytää tiensä todelliseen olemiseensa. Tämä osa teoksesta jää viitteellisemmäksi kuin äitinä, tyttärenä ja sisarena eläminen.

Sisaruuden kuvaus on romaanin tuoreimpia osia. Isonsiskon osa sisarusparvessa, jossa nuorin astuu aina vanhimman edelle, ei ole tavallisimpia aiheita kirjallisuudessa. Romaanissa on myös paljon oivaltavia havaintoja; osa niistä tosin yhdistyy mielessäni liiankin tiiviisti aivan tiettyyn tosimaailman kontekstiin. Pidin siitä, että Lohi osaa suhteuttaa keskiluokkaisen naisen sisäisen kriisin sekä äitiyden historiaan että nykyajan näkyvämpään kurjuuteen, mutta ei leikkaa päähenkilönsä kokemalta kivulta särmää.

Vaikka olen kirjoittanut Lohen poeettisesta tyylistä ”vyörytyksenä”, johon lukija voi kaivata levähdyspaikkoja, pidän Lohen kielestä kovasti monin paikoin. Sen rytmi toimii, ilmaisut ovat kekseliäitä. Kuvauksissa ei luisuta kliseisiin, mikä helposti käy, kun kirjoitetaan surusta, rakkaudesta, seksuaalisesta himosta.

Mervi Kantokorpi piti arviossaan teoksen kutomisen metaforiikkaa kuluneena. Minä näkisin vaikeana kieltää niin houkuttelevan viitekehyksen käytön, jos kirjailija tuntee käsityöt omaksi alakseen. Kankaan ja edelleen vaatteen merkitys laajentuu identiteetin kuvaksi. ”Vaatteet on mun aatteet” – juuri tämän kappaleen tahtiin päähenkilö tanssii opiskeluaikanaan. Vieraannuttuaan ammattiminästään päähenkilö leikkelee jakkupukunsa tilkuiksi ja pukee tärkeään palaveriin ylleen värikkään neuleen. Kuitenkin Ursula liikenaisena jää karikatyyriksi, minkä toisaalta voi tulkita kertovan kauppanaisen roolin epäsopivuudesta itsestään kertovalle naiselle. Kehuin sisaruuden kuvauksen tuoreutta; sitä olisi ollut varaa kirjoittaa vielä hieman enemmän esille – tai sitten tappaa rakkaansa.

Luvut aloittaville kankaankudonnan ohjeille en lähtenyt joka luvussa etsimään mieltä. Tulkitsin ne yhdessä teosta kehystävien runojen kanssa osaksi teoksen tiukkaa kompositiota, joka on paitsi kielellistä myös visuaalista. Kokonaisuutena romaani toimii: kertomuksen fragmenttien leikkaukset osuvat kohdalleen, kaunis kieli kutsuu jatkamaan lukemista ja vetoaa enemmän lukijan tunteisiin kuin järkeen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto