Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Poropojan koti

Markku Kaskela, 22.5.2013
Mooses Mentula: Isän kanssa kahden 366 s., WSOY 2013

Ensinäkemältä Mooses Mentulan Isän kanssa kahden on jännä kirja, kannet omituinen sekoitus sinistä ja punaista, vieläpä kirjan posketkin on värjätty paksusti punaisella. Ja kun kirjan avaa, on sivut painettu ohuelle ja hyvin huokoisen tuntuiselle paperille. Luvut on isosti merkitty. Kirja on omistettu äitille ja isälle. Juuri se ”äitille” on vähän kuin klangimerkki koko kirjaan: näin tässä puhutaan, tällaista on tämän kirjan sisällä.

Aivan, perhe on keskiössä, Sodankylän keskustasta 50 km korpeen päin itsekseen asuva Lennen perhe, isä Jouni ja äiti Marianne. Lenne käy koulua, hänen opettajansa on Jyri, jolla on sukujuuria pohjoiseen. Ja vielä, perhe elää kriisiä, murrosta. On taloudellisesti ahdasta, pidetään porojen ohella villisikoja. Perheen äiti Marianne on opettaja Jyrin tapaan etelästä pohjoiseen kulkeutunut, Marianne pohtii ankarasti, onko se ollut fiksu liike lainkaan.

Lenne

Niin sitten äitin ja isän jännitteiden keskellä elää nuori mies Lenne, ja poika kärsii kun äiti ei viihdy. Lennen sankari ja esikuva on isä Jouni ja tämän maailma, porojen, erämaan, eränkävijän maailma; muu saa pysyä siellä missä on, syrjäinen ja eristynyt piisaa heille hyvin, on vieläpä ruhtinaallinen ja rikas, kun sen oikein oivaltaa. Kivenä kengässä, niin kuin tuli jo todettua, on äidin epäviihtymys, se etteivät äiti ja isä tule keskenään toimeen.

Kyllä Isän kanssa kahden kuitenkin aikuisten kirja on, vaikka Lenne tarinan keskiössä kulkee. Yhtä lailla nimittäin sanansa ja näkökulmansa saavat sanoa niin isä, äiti kuin opettaja Jyri. Ja kun puhutaan perheestä, kasvamisesta ja koulusta, ei ole lainkaan ihme, että kirjailija Mentula on koulutukseltaan opettaja. Tai että hänkin, tarinan tapaan, on elämänsä eräässä vaiheessa asunut Lapissa pitkään.

Lauseet, kappaleet, dialogi ovat kautta linjan oordnungissa.

Myönnän: vetävästi, juohevasti Mentula kirjoittaa. Lauseet, kappaleet, dialogi ovat kautta linjan oordnungissa. Jo hänen esikoisteoksensa novellikokoelma Musta timantti kertoi tästä, ja tunnustan, että novellikokoelman innoittamana hakeuduin tämän romaanin pariin. Lupaus Mentula on, oikein hyvä lisä suomalaiseen kaunokirjallisuuteen.

Lukija on kingi

Pitää vähän purnata, anteeksi vain.

Puhutaan ensin henkilöistä. Olisin suonut niiden rakentamiseen hieman tarkempaa kättä. Nyt esimerkiksi oikein hyvän alun tarinassa saava opettaja Jyri mielestäni sortuu, kun hänen omaksi tarinakseen nostetaan äidin menetys ja isän etsintä (joka tietenkin on juuri näiltä raukoilta rajoilta kotoisin). Eikä Jyrin hahmoa paranna se, että hän syö tarinan aikana ”kuormasta”. Eli rupeaa luvattomaan suhteeseen Lennen äitin Mariannen kanssa.

Okei, ruvetkoon, funtsasin, mutta sitten kunnolla kanssa. Nyt Jyri jää hieman liian ”hyväksi”, toisin sanoen kirjailija ei pyöräytä ruuvia kanttia myöten. Kyllä kirjailija saa tarinansa henkilöstä tykätä ja mielellään kunnioittaa, mutta sääliä ei saa; tarina tekee sen, lukija tekee sen. Eli vanha viisaus: kill your darlings.

Ruuvi pohjaan, kun sitä pyöritetään!

Sama pätee Marianneenkin osin. Nimittäin hänen sivutarinansa, hänen nettipeepshownsa jää nyt vähän uskaliaaksi kuriositeetiksi. Tällä määrällä tässä kirjassa lukija funtsii onko semmoinen mahdollista, uskooko näin tapahtuneen, voiko näin tapahtua. Kun tämmöisistä ikään kuin tarinassa vain ”huomautetaan”, uhkaavat ne jäädä koristuksiksi, jännäksi ulottuvuudeksi joka henkilössä. Ja kuitenkin, näin ymmärtäisin, jo tuommoiseen ryhtyminen ja sitä harjoittaminen yksinäisessä talossa keskellä jänkää – tai missä vain – vaatii muutakin kuin mielenoikun. Se vaatii päättäväisyyden, ja se taas toiston.

Eli ruuvi pohjaan, kun sitä pyöritetään. Lukija on kingi.

Eksotiikan uhka

Kyllä minä tätä kirjaa varsin oikeantuntuisena Lapin kuvauksena luin. Tykkäsin Mentulan tavasta kertoa ympäristöstä, tarinan elinympäristöstä oikeasti ja suoraan. Tykkäsin kohtauksesta missä turistit seuraavat katsomosta poromiesten töitä ja poromiesten hyvästä huomiosta, pitäisikö heidän tehdä sama vastavuoroon, lähteä ekskursiolle etelään ja vallata katsomo jonkin toimistotornin edustalta.

Tuli tosin mieleen, voisiko kohtaus olla allegoria lukijoista ja kirjallisuudesta, jotka tapahtuu eksoottisessa miljöössä. Semmoista makua nimittäin, syystä tai syyttä, olen mielestäni joskus saanut, Lappi kun on ollut aika pop viime aikoina niin leffoissa kuin kirjoissa. Eli, miksi tämä tapahtuu nimenomaan Lapissa? Älä anna minulle turismia. Olen ihan aistivoimainen etelän vetelä muutenkin, luultavasti.

Mutta, niin kuin sanottu, tämmöiseen ei juuri tämän romaanin sivuilla törmää, siitä Mentulalle isot pointsit. Tarina tapahtuu missä pitääkin, tosin se voisi tietenkin tapahtua – ja tapahtuukin – missä päin vain, yhtä hurjasti ja osallisensa ilmaan viskaten. Me teemme virheliikkeitä, me olemme semmoisten lapsia, meitä hämmästyttää ja kiusaa miksi jokin alkujaan hyvin yhteen synkannut ei synkkaa enää. Ja miksi sen purkaminen on näin kivuliasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto