Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vastarinnan verkosto

Antti Immonen, 12.3.2007
Nasrin Alavi: Me olemme Iran s., Avain 2007 Kääntäjä(t): Sari Kumpulainen

Iranin oikeuslaitos on lakkauttanut vuonna 1995 voimaan tulleen uuden lehdistölain jälkeen kymmeniä päivälehtiä ja painojulkaisuja sekä sensuroinut miljoonia internetsivuja. Moisessa toimittajan helvetissä viestintä tarkoittaa lähinnä mullahien sanelemia totuuksia. Kysehän ei poliisivaltiossa ole edes siitä, että jokin mielipide jäisi julkaisematta, vaan julki jää tulematta myös suuri määrä asiatietoa.

Totalitaaristen valtioiden johdot ovat aina pitäneet kansan syviä rivejä kovin ottein kurissa. Historia on kuitenkin osoittanut, ettei ihmisiä pitkään hallita voimakeinoin. He turtuvat pelkoon ja voimankäyttöön – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – ja ilmaisevat ennen pitkää tyytymättömyytensä jotain kautta.

Internet on saanut koulutetun iranilaisväestön keskuudessa tärkeän aseman. Varsinkin blogit eli verkkopäiväkirjat ovat suosittuja. Iranissa on enemmän verkkopäiväkirjojen pitäjiä kuin suurimmassa osassa maita.

Englannissa asuva iranilainen toimittaja, joka käyttää nimimerkkiä Nasrin Alavi, on kerännyt maanmiestensä ja -naistensa verkkopäiväkirjoista otteita. Ne luovat yhdessä kuvan paitsi Iranin historiasta ja nykytilasta myös tulevaisuuden toiveista.

Me olemme Iran -teokseen valitut blogit ovat Alavin seulomia, eikä teos väitäkään olevansa objektiivinen kuva todellisuudesta. Kirja on yhdistelmä tietokirjaa ja poliittista pamflettia. Otteet blogeista antavat sille ihmisten proosamaista kerronnallisuutta.

Poliittisen historian painolasti

Klassinen vallankäyttö hajota ja hallitse -menetelmällä eristää ihmiset toisistaan ja tekee siten laajamittaisen vastarinnan mahdottomaksi. Viestintä verkossa on kuitenkin vaikeuttanut moista vallankäyttöä. Internetin avulla ihmiset voivat pitää yllä hiljaista vastarinnan verkostoa. Edes Iranin oikeuslaitoksen ja Hizbollah-puolueen aikaansaama verkkosensuuri ei ole kyennyt kitkemään kymmeniä tuhansia blogeja pois: jos jokin sivusto suljetaan, kielletty blogi vain siirtyy uuteen osoitteeseen.

Iranilainen yhteiskunta tuntuisi vähitellen muuttuvan vapaammaksi. Viimeiset 25 vuotta on ollut toisin. Monet niistä raakuuksista, joita näinä vuosina on harjoitettu, ovat suomalaisessa oravanpesässä elävälle aivan käsittämättömiä: naiselta saatettiin poistaa muka siveetön huulipuna partaterällä, aviorikoksesta saatettiin kivittää kuoliaaksi, islamin hylännyt tuomittiin kuolemaan.

Länsimaalainenkaan ei voi sivuuttaa raakuuksia, sillä länsimaat ovat olleet estämässä Iranin demokratisoitumista pitkät ajat ja siten osallisia Hizbollahin valtaan. Jo 1900-luvun alussa venäläiset kaatoivat brittien avustuksella Persian orastavan demokratian, ja amerikkalaiset (!) hajottivat pääministeri Muhammad Mossadeqin demokraattisesti valitun hallituksen vuonna 1953.

Vuonna 1979 šaahi, joka oli amerikkalaisten taloudellis-poliittinen liittolainen, syöstiin vallasta. Fundamentalistinen šiiapapisto syrjäytti liberaalit voimat. Ajatollah Khomeini nousi valtaan, ja Hizbollah-puolueesta tuli maan ainoa virallinen puolue. Yhdysvallat on aikanaan nostanut myös Saddam Husseinin irakilaisen Baath-puolueen johtoon, tukenut miehen sotaa Irania vastaan ja siinä sivussa sotkenut koko muunkin maailman asiat.

Maailman sotkemisesta puheen ollen, mainittakoon erikseen se Alavin huomautus, ettei äärifundamentalistien kannatus ole islamilaisessa maailmassa läheskään niin suosittua kuin voisi luulla. Useimmat ihmiset ovat terroria ja julmuuksia vastaan, koska heidän elämäänsä motivoi turvallisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Iran ja nykyaika

Vanhoillisen papiston vastustuksesta huolimatta Iran maallistuu. Yhä useampi on alkanut suhtautua varauksella jopa islamiin. 75 prosenttia maan asukkaista ei rukoile päivittäin.

Nuoret iranilaiset yrittävät luovia globalisaation ja perinteiden välimaastossa. Kielletyt elokuvat, kirjat ja vaatteet kiinnostavat. Monet nuoret naiset eivät halua enää pukeutua vartalon peittävään viittaan, chadoriin, eivät ainakaan mustaan. He eivät myöskään suostu enää tottelemaan määräyksiä hunnun käytöstä, ulkona liikkumisesta ja vieraiden kanssa puhumisesta.

On ironista, että Iranin poliittis-uskonnollinen johto tekee vahingossa saman maansa kansalaisille kuin Yhdysvaltain johto terroristeille: mitä enemmän he asettuvat poikkiteloin, sitä varmemmin he tekevät itsestään vihollisen ja antavat syyn vastarintaan.

Vuoden 2004 parlamenttivaaleissa tapahtui Alavin mukaan selvä käänne huonompaan. Demokratian teeskentely loppui hänen mukaansa silloin lopullisesti, koska tuhansia edustajaehdokkaita estettiin asettumasta ehdolle.

Alavin kirjaa lukiessaan tajuaa, kuinka suuri muutospotentiaali naiset ovat Iraninkin yhteiskunnassa. He ovat sitä sekä huonon asemansa vuoksi että suuren osuutensa vuoksi. Naiset ovat myös sitkeästi sivistäneet itseään vuosikymmenien sorrosta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia. Nykyisin melkein kaikki nuoret tytöt osaavat lukea, kun vain parikymmentä vuotta sitten lukutaitoisia heistä oli vain murto-osa. Yliopisto-opiskelijoistakin valtaosa on nykyisin naisia.

Alavin kirjassa on puutteensa, mutta se on silti kattava ja ennen kaikkea kiinnostava johdatus iranilaiseen yhteiskuntaan ja elämäntodellisuuteen, jopa nykyiseen islamilaisuuteenkin, vaikka se eri maissa ilmeneekin eri tavoin.

Mikä siitä tekee kiinnostavamman kuin iltauutisten välähdykset Lähi-idästä? Lyhyesti sanottuna blogit. Tavallisten iranilaisten kirjoitukset avaavat kokonaan toisenlaisen elämysmaailman. Alavin taustoittaa blogien keskusteluja, mutta mikään sosiologinen tutkielma kirja ei silti ole. Otteet blogeista ovat avoimesti joukko mielipiteitä, joiden tarkoitus on saada lukija tajuamaan, että Iran on todellisten ihmisten asuinpaikka, ei pelkkä ulkomaanuutinen.

Kirja on sekä katsaus Iranin poliittisesta lähihistoriasta että psykologinen luotaus nykyiranilaisten yhteiskunnallisiin traumoihin. Teoksesta tulee sellainen vaikutelma, että bloggailevat ihmiset ovat toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Siksi onkin surkeaa, että aivan viime aikoina tilanne verkkokeskustelun osalta on huonontunut ja iranilaisten sananvapautta on kavennettu entisestään.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto