Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Naisrunoilijan tunnustuksia

Sanni Purhonen, 7.5.2019
Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi 77 s., Pesä 2018

Nelli Ruotsalaisen (s. 1989) esikoisteoksessa on nimeä myöten kauttaaltaan uhmakas julistamisen tunnelma: Täällä en pyydä enää anteeksi. Päiväkirjamainen tunnustuksellisuus ja julistaminen eivät onneksi tarkoita sen paremmin huumorintajuttomuutta kuin sisällön unohtamista kaiken paatoksen alla.

Mitä sitten julistetaan? Kokonaisuudelle kuvittelee mielellään yhden puhujan, jonka eri puolia ja elämänvaiheita seuraa lukemisen aikana. Omaelämäkerrallisuuden vaikutelmaa vahvistaa valokuvakuvitus osien välissä ja kirjan kannessa. Kuvissa esiintyvät niin tekijä kuin tämän isoäiti. Kysymys on naiseksi kasvamisesta ja identiteetin löytämisestä tai toisinaan sen avoimeksi jättämisestä.

Julistaminen ei tarkoita huumorintajuttomuutta tai sisällön unohtamista kaiken paatoksen alla.

Ensimmäisessä osastossa tavataan teini, joka kipuilee queerin itsemäärittelyn, tyttö- ja poikaystävien tai ihan vaan aikuiseksi kasvamisen kanssa. Toisessa osassa on siirrytty yliopistoon. Miesten hallitsemassa maailmassa omaa tilaa on yhä vaikea löytää, vaikka tietoa olisi paljon ja kielikin vaihtunut välillä englanniksi. Kolmannessa osastossa puhuja tukeutuu häntä edeltäneiden naisten, äitien ja isoäitien, ketjuun, jossa naiselle asetetut odotukset voivat tuntua ahdistavilta. Viimeisessä osassa haetaan lupaa alisuorittaa, mikä sekin tarkoittaa erilaisten roolien ja odotusten purkamista.

Lopulta kaikkia osastoja siis yhdistää jo kokoelman ensimmäisessä runossa teininä esitetty toive: että kelpaan. Se tuo kokoelmaan paljon samastumispintaa kelle tahansa, joka on joskus tuntenut olonsa vähänkään epävarmaksi. Tästä edetään pohtimaan, mitä kelpaaminen oikeastaan tarkoittaa. Miksi ihmisellä tulisi olla velvollisuus ahtaa itsensä muiden muotteihin?

Anteeksipyytelemätöntä uhmaa

Ruotsalainen on räjähtävä esiintyjä, jonka tekstien toimivuutta lavalla ja vastavuoroisesti yleisön kanssa olen itsekin saanut todistaa. Niinpä sellaiset runot kuin ”Miksei hetero cismies voi kirjoittaa Peachesin keikasta arviota” kärsivät luettuina vertailussa siitä, ettei niiden energia siirry suoraan paperille. Muutamaa selkeää poikkeusta lukuun ottamatta – ja näissä poikkeuksissa juuri tilan haltuunotto on kieltämättä sitäkin keskeisempää – runojen asettelu on melko perinteistä, joten lisätehoja ei haeta senkään kautta.

Puhekieli ja englanti taas ovat teksteille pikemminkin luontevia kuin erikoisia tyylikeinoja. Tarpeeksi toistettuina silkka uhma ja tunnustaminen alkavat myös menettää teräänsä ja väsyttää lukijaa. Runon puhujakin toteaa miten: en jaksa enää tunnustaa.

Vaikka suu on puhuttu rankoistakin aiheista puhtaaksi, teoksen loppu ei ole väsynyt.

Toisaalta juuri tietoisuus omista ja runouden keinoista tekee runoista toimivia monella tasolla. Parhaimmillaan tekstit yhdistävät yksityiset herkät asiat yllättävän tehokkaasti iskevään yhteiskunnalliseen sanomaan.

Taide on sitä kun/ otan jonkun arkisen tapahtuman/ ja teen siitä samaistuttavan.//Astun sporaan/ja/siellä haisee raiskaaja.

Ja vaikka toisessa runossa taidetta määrittelevistä miehistä todetaankin, että raiskausrunot ei ehkä mahdu/ niiden antologiaan, on kokoelma itsessään muistutus siitä, että myös poleemisia aiheita käsittelevät tekstit mahtuvat hyvin luontevasti nykyrunouden kentälle.

Teoksen lopusta löytyy pitkä lista kiitoksia ystäville ja feministiselle yhteisölle, jonka osaksi kirja myös näin suoraan asetetaan. Vaikka suu on puhuttu rankoistakin aiheista puhtaaksi, teoksen loppu ei ole väsynyt. Sen sijaan loppuun jää vapauttavan avoin kysymys siitä, mitä seuraavaksi kirjoitetaan.

Onkin kiinnostavaa seurata, mihin suuntaan Ruotsalainen kirjoittajana lähtee käytyään varsin perusteellisesti läpi anteeksipyytelettömän uhman.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto