Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Paljon onnea rakas valtias

Tiina Raevaara, 27.10.2007
Ngũgĩ wa Thiong’o: Variksen velho s., WSOY 2007 Kääntäjä(t): Seppo Lopnen

Hakuna matata – ei huolta! Kenialainen, maanpakolaisenakin elänyt Ngũgĩ wa Thiong’o (s. 1938) kirjoittaa niin vahvaa ja elämyksellistä proosaa, että suomalainen niukkaan tyytyvä insinöörikirjailija saa hävetä. Variksen velho päätti kirjailijan kaksikymmentä vuotta kestäneen tauon romaanien saralla. Läpimurtonsa Ngũgĩ wa Thiong’o (alias James Ngugi) teki jo vuonna 1967 kuvaamalla Kenian valtiollisia alkuaskeleita romaanissaan Nisun jyvä (WSOY 1972). Seppo Loponen on kääntänyt molemmat Ngũgĩn suomennetut teokset. Ngũgĩ kirjoittaa nykyään ensin kikujuksi ja kääntää sitten itse tekstinsä englanniksi.

Variksen velho vastaa niihin odotuksiin, mitä afrikkalaiselle kirjallisuudelle helposti tulee asetettua. Se on tapahtumiltaan värikäs ja avaa taikauskon, länsimaisen hapatuksen, siirtomaavallan jäänteiden ja köyhyyden sekaista afrikkalaista arkea. Se puhkoo säälimättä yhteiskunnallisia paiseita, mutta on toisaalta kunnianosoitus ikiaikaiselle kerrontaperinteelle, jossa taianomaisuus ja liioittelu ovat uskottavuutta suuremmassa arvossa.

Me haluamme puhtaan englantilaisihon!

Ngũgĩ wa Thiong’o on koonnut Variksen velhoon monta tarinaa. Hän kertoo kahdesta nuoresta rakastavaisesta, Kamĩtĩsta ja Nyawĩrasta, joiden kohtalo kietoutuu yhteen heidän kotimaansa, kuvitteellisen Aburĩrian kohtalon kanssa. Ngũgĩ kertoo Valtiaasta, Maan isästä, joka pukeutuu kuin Gaddafi, on kirjallisesti yhtä lahjakas kuin Turkmenistanin Nijazov ja suuruudenhulluudessaan sairaampi kuin Kimit ja Ceauşescut yhteensä. Ngũgĩ esittelee meille Valtiaan Silmät ja Korvat, ministerit Machokalin ja Sikiokuun, joista toinen on suurennuttanut kirurgisesti silmänsä ja toinen korvansa, ”…jotta ne erottaisivat Valtiaan vihamiehet, vaikka he miten kaukana lymyilisivät”.

Ngũgĩ kertoo vanhasta pariskunnasta, jonka Saatana ottaa valtaansa, moottoripyöräpoliiseista, jotka ajavat työnhakijoiden loputtoman jonojen syrjää, kunnes vaatteet kuluvat heidän yltään, lammesta, jonka ylle kaikki liike jähmettyy, puista, jotka kasvavat rahaa, valkovaivasta, joka vangitsee sanat suuhun. Ennen kaikkea hän kertoo Variksen velhosta, joka syntyy vahingossa, saa voimansa sattumalta, on syynä moneen ja seurauksena vielä useampaan.

Kaiken taustalla häämöttävät Afrikan oikeat ongelmat: köyhyys, korruptio, työttömyys, aids, koulutetun väestönosan pakeneminen ulkomaille, aavikoituminen – ja ehkä se ongelmista suurin: alituinen alemmuuskompleksi valkoisen maailmanvallan edessä. Vaikka Variksen velhon jalat ovat polvia myöten menneisyydessä, ohimoita hipovat tulevaisuuden tuulet: avaruutta valloitetaan kilpaa ja geenitekniikka on jo pitkällä. Itselleen voi kloonauttaa uusia ruumiinosia, ja samalla hoituu se kaivattu ihonvärin vaihtokin. Haki ya Mungu – näin on!

Fiktiivisessä ja ei-fiktiivisessä tuotannossaan Ngũgĩ wa Thiong’o kritisoi kolonialismia ja sen jäänteitä, kristinuskoa ja ”kansallisen itsetunnon” puutetta. Hänen mielestään afrikkalaisten kirjailijoiden tulisi kirjoittaa ennen kaikkea äidinkielillään ja afrikkalaisen kirjallisuustutkimuksen nostaa oman mantereen kirjallisuus tutkimuksen ja opetuksen keskiöön. Samaa ajatusta hän soveltaa Variksen velhossakin: Aburĩria ei tule pääsemään vaivoistaan kopioimalla valkoisten oppeja, vaan keinot täytyy löytää paikan päältä. Afrikkahan on se meidän kaikkien alkuperäinen koti, ja siihen verrattuna kaikki muut mantereet ovat ”uusia”.

Kaikkihan me syntisiä olemme

Monet Variksen velhon yhteiskunnalliset tapahtumat tuntuvat hämärästi tutuilta – lukija käy mielessään läpi autoritaarisia valtioita, ja miettii, minkä tekosia tämäkin taas oli. Yli viiden ihmisen jonot on varmasti kielletty jossain todellisessakin valtiossa. Kovin tuttu on myös Valtiaan kohtalo; hänen kaltaiselleen diktaattorille kohtalovaihtoehtoja ei ole tarjolla kovin monta. Aburĩria kuitenkin eroaa olennaisella tavalla vaikkapa Pohjois-Koreasta: lehdistö vaikuttaa vapaalta eikä rajoja ole suljettu niin, ettei ulkomainen media pääsisi tarkkailemaan Valtiaan tekosia. Valtias tarvitsee maailman yleisökseen ja lehdistön peilikseen. Häntä ajaa eteenpäin hyväksynnän ja ihailun tarve.

Variksen velhon alussa käynnistyy Taivasmarssi-projekti. Valtias on jälleen julistanut itselleen syntymäpäivän, ja Hänen Mahtavuuttaan ylistääkseen uskolliset aburĩrialaiset haluavat rakentaa hänelle tornin, joka ulottuu niin korkealle, että sen huipulla Valtias voi rauhassa keskustella Jumalan kanssa. Projektia varten Aburĩria tarvitsee lainan Globaalipankilta. Pankin liehittely pitää Valtiaan kurissa. Pienetkin median välittämät viitteet maan sekasortoisesta tilasta saattaisivat vaikeuttaa lainan saantia.

Kuten Ngũgĩ kirjoittaa: Valtias on Valtio, ja kaikki, mitä hänelle käy, käy lopulta koko Aburĩrialle. Varsinkin naiset ovat valtiaalle kauhistus – erityisesti sen jälkeen, kun he pyllistävät arvovieraille kesken Taivasmarssi-projektin vihkiäisten. Kaiken loan, mitä Valtias naisten suunnalta mielestään kohtaa, hän purkaa edelleen kotiarestissa pidettävään vaimoonsa Rachaeliin. Yhtä hellästi vaimoihinsa suhtautuvat muutkin Aburĩrian miehet.

Aburĩriassa suuret maailmanuskonnot sekoittuvat vanhaan, maanläheiseen luonnonuskoon. Saatana on ihmisille suurin kauhistus, häntä inhoavat kaikki. Arkkivihollisen itsensä lisäksi ihmisillä on vastassa kaikenkokoisia arkisia piruja, jotka saattavat jämähtää kurkunpäähän, koota ihmiset jonoihin tai saada naiset pelottelemaan vaimonhakkaajamiehiä.

Onko Valtias Saatana? Näin aburĩrialaiset pelkäävät, sillä hänen kirkkovierailunsa aiheuttavat lasien helinää, pamauksia ja käärmeitä. Valtias paisuu ja kohoaa ilmaan, päällystää hienoimman huoneensa vihollisten luilla, heittää lähimmät miehensä vankilaan tai tapattaa heidät oikkujensa lomassa. Pahuus ei voi tapahtua jälkeä jättämättä: ”ka ke ki ko ku”, Valtias hokee päästäkseen eroon vatsavaivoistaan.

Jostainhan maanparannus on aloitettava

Variksen velhon tyyli imee. Valloittava, suhteellisen kaikkitietävä kertoja hyppyyttää lukijaa ajasta toiseen, näkökulmahenkilöstä seuraavaan. Kertoja ei moralisoi, vaikka esittääkin henkilöt naurettavimmillaan, ei mässäile heidän tekemisillään mutta vihjailee tulevasta, vielä tapahtumattomasta. Kuka kertoja on? Tai ketkä – itseään he puhuttelevat monikossa, kutsuvat mukaan kuuntelemaan ja toisaalta auttamaan muistelemisessa.

Kirja etenee katkelmittain: aina uuden henkilön näkökulmasta siitä, mihin edellisen kohdalla päästiin. Totuus muuntuu muuntumistaan, kenenkään kokemus ei ole samanlainen kuin muilla. Totuuden suhteellisuus onkin yksi Variksen velhon teemoista. Motiivit muokkaavat kokemusta ja myös sitä, mitä siitä kerrotaan tai uskalletaan ajatella. Tarinan kaari ei rikkoudu, eikä jännitys katoa, vaikka tunnelman ollessa tiiveimmillään joku päähenkilöistä piilotetaan lukijalta sadan sivun ajaksi. Täytyy vain lukea nopeammin.

Loppuvaiheilla nopea lukeminen alkaa rasittaa: eteenpäin vellovista tapahtumista on moni ohut säie vaarassa jäädä huomaamatta, kun lukija haluaa päästä nopeasti eteenpäin – haluaa ymmärtää, nähdä totuuden. Ehkä tämä onkin suurin syy sille, että lopussa on pieni keskeneräisyyden tai latteuden maku. Lopussa myös sanoma puskee läpi itse tarinasta ja muuttaa tunteisiin vetoavan ironian järkiperäiseksi utopiaksi.

Lopun aavistuksenomaista lässähtämistä suurempi vika Variksen velhossa on kuitenkin pituus, lähes 800 sivua. Teos on aivan liian lyhyt. Toivottavasti Ngũgĩ wa Thiong’o palkitaan tulevaisuudessa Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Monen mielestä hän olisi ansainnut sen jo ennen Soyinkaa (Nobel vuonna 1986), Mahfouzia (1988), Gordimeria (1991) ja Coetzeeta (2003).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto