Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Lasinkirkasta teoriaa yhteiskunnasta ja ympäristöstä

Saija Sirkiä, 21.7.2004
Niklas Luhmann: Ekologinen kommunikaatio s., Gaudeamus Kirja / Oy Yliopistokustannus Alkup.teos 1990, suomennos 2004 Kääntäjä(t): Seppo Raiski

Niklas Luhmann (1927-1998) on yksi viime vuosisadan merkittävimmistä yhteiskuntateoreetikoista ja sosiologeista. Luhmannin massiivisesta, seitsemänkymmentä kirjaa ja neljäsataa muuta julkaisua sisältävästä tuotannosta Ekologinen kommunikaatio käsittelee yhteiskunnan mahdollisuuksia ympäristöuhkien kohtaamisessa. Luhmann muotoilee tarkkapiirteisesti oman yhteiskuntateoriansa, jonka antamien rajojen sisällä uhkakuvat on kohdattava ja käsiteltävä. Vasta tällöin voidaan Luhmannin mukaan puhua ”ekologisesta kommunikaatiosta”, ekologisten ongelmien muuntamisesta yhteiskunnan eri osien käyttämälle kielelle.

Erossa sen salaisuus

Kirja on rakenteeltaan selkeä. Aluksi käydään läpi vaadittava termistö, jonka avulla Luhmann hahmottelee oman yhteiskuntajärjestelmän teoriansa. Tämän jälkeen Luhmann paneutuu tunnollisesti yhteiskunnan osajärjestelmiin, joita on eritelty yhteensä kuusi: talous, oikeus, tiede, politiikka, uskonto ja kasvatus. Kirjan loppuosassa Luhmann käsittelee erityisesti niitä ongelmia, joita ekologisten uhkien huomioonottaminen yhteiskunnassa tuottaa ja ottaa kantaa mm. moderniin ympäristöetiikkaan.

Luhmannin yhteiskuntateorian perusajatuksena on yhteiskuntajärjestelmän ja ympäristön välinen ero. Vasta eron tekemisen kautta on mahdollista nähdä ympäristö ympäristönä, järjestelmästä käsin. Luhmannin omin sanoin: …on vedettävä järjestelmän raja, jotta maailma saa mahdollisuuden havainnoida itseään. Muuten olisi olemassa pelkkää tosiasiallisuutta. Järjestelmän ja ympäristön välinen ero ei tietenkään estä näitä kahta vaikuttamasta toisiinsa. Kompleksinen järjestelmä voi myös vaikuttaa ympäristöönsä niin, että sen oma säilyminen muuttuu mahdottomaksi.

Järjestelmä itsessään on itsensä uusintava eli autopoieettinen, toisiinsa suhteutuvien kommunikaatioiden joukko, joka on eritynyt erilaisia funktioita hoitaviksi osajärjestelmiksi. Osajärjestelmät havainnoivat sekä toisiaan, ovat siis toisilleen ympäristöä, että itseään. Osajärjestelmien toiminta perustuu kommunikaation purkamiseen kaksiarvoisen koodin avulla, esimerkiksi oikea/väärä –erottelulla. Käytännössä purkaminen tapahtuu erilaisten ohjelmien avulla.

Koska jokainen osajärjestelmä resonoi ympäristöuhkiin omien koodiensa kautta, tulee jokaista osajärjestelmää tarkastella sen koodiston avulla. Toisaalta osajärjestelmien resonanssien summa ei vastaa koko yhteiskunnan resonanssia, sillä osajärjestelmät ovat myös toisilleen ympäristöä. Siispä reaktio yhdessä osajärjestelmässä voi aiheuttaa häiriöitä myös muissa. Yhteiskunnan funktionaalinen eritytyminen osajärjestelmiksi lisää keskinäistä riippuvuutta ja kokonaisjärjestelmän yhdentymistä. Loppujen lopuksi Luhmann kuitenkin palaa aina eroon, eron tekemiseen ja kaiken ykseyden purkamiseen erottelun avulla. Se on myös ainut lähtökohta ekologisten uhkien kohtaamiseen.

Lukuohjeita Luhmanniin

Luhmann ei pyri antamaan vastauksia ympäristöongelmiin. Ekologinen kommunikaatio muotoilee ainoastaan teorian, jonka valossa Luhmann kehottaa ongelmia tarkastelemaan. Lukukokemuksena kirja on siis lähes puhtaasti teoreettista pohdiskelua, jonka ymmärtäminen vaatii ajoittain kärsivällisyyttä. Kuivan ja hankalankin teorian pureskelemisessa on kuitenkin huomattavia etuja, kun ottaa huomioon käsiteltävän aiheen. Teoreettisen lähestymistavan kiistaton lasinkirkkaus on piristävä vaihtoehto ahdistuksen ja kiihkon sävyttämille moralisoiville kannanotoille, joita ympäristöuhkia käsittelevä keskustelu on täynnä. Luhmann sanoutuu tiukasti irti kaikenlaisesta arvottamisesta, nykyajan muoti-ilmiöstä: ympäristöetiikasta. Tämä antaa kirjalle sen tyynen uskottavuuden, jonka voimin monimutkaisempikin teoretisointi on mahdollista kahlata läpi.

Teos ei ole sivumäärältään mikään tiiliskivi: kokonaisuus jää alle 250 sivun. Myös lukujen lyhyys etenkin kirjan alkuosassa tekee lukemisesta helpompaa ja rohkaisee jatkamaan. Toisaalta aiheeseen sisälle pääsemiseksi kannattaa kirjan parissa viipyä useampi luku kerralla. Kirjan loppuun lisätty sanasto voi aluksi abstraktiudessaan hämmentää enemmän kuin selkeyttää; käsitteet selkenevät ehkä parhaiten tekstin edetessä. Sanaston omaksumiseen vaikuttaa myös lukijan oma tausta, esimerkiksi biologille tutut termit ”ekologia” ja ”evoluutio” hypähtävät aluksi silmille, mutta asettuvat lukemisen myötä paremmin uuteen merkitykseensä.

Tunne rajasi

Kirjassa käytetään osittain vaikeita sanavalintoja, ja hämärien lausejärjestyksien takia viittausyhteys ei aina ole ensi lukemalta selvä. Tämä voi johtua suomennosvaikeuksista. Yleisesti ottaen teoksen kieli on kuitenkin selkeää ja ajoittain jopa kaunista. Luhmannin tyyli tarkastella vihreää politiikkaa ja ympäristöliikkeiden moralisoivaa asennetta on kuivan ironinen, mikä tuo raikkaita tuulahduksia teorian tiheikköihin. Myös pieniä itseironian pilkahduksia voi havaita. Vakavan ja abstraktin kielen sisällä Luhmannin ironia on niin hienovaraista, että sitä voi aluksi luulla tahattomaksi.

Kenelle tätä kesäklassikkoa voi suositella? Lukemista ainakin helpottaa varmasti, jos taustalla on edes hieman sosiologian tai yhteiskuntatieteiden tuntemusta. Toisaalta kenen tahansa vihreän ajattelun kannattajan tulisi olla tietoinen yhteiskuntamme asettamista rajoista ekologisten uhkien edessä. Luhmannin opetuksista tulisi jäädä käteen ainakin se, että ympäristön puolesta on turha saarnata yhteiskunnan ulkopuolelta, koska sellaista paikkaa meillä ei ole. Ympäristöongelmat on kohdattava ja käsiteltävä järjestelmämme rajoissa ja sillä kielellä, joka tuottaa meille mielekästä informaatiota. Luhmannin mukaan: …ekologinen rationaalisuus olisi saavutettu, jos yhteiskunta kykenisi ottamaan huomioon omien ympäristövaikutustensa vaikutukset yhteiskuntaan itseensä.

Vaikka tämäntyyppisistä lauseista on vielä pitkä matka käytännön toimintaan, on ympäristöongelmien käsittelyssä pystyttävä pohjaamaan teoriaan, koska vain teoria luo kiistattoman arvovapaan lähtökohdan. Kuten Luhmann osuvasti toteaa: Teoriakeskustelu saa huomaamatta moraalikysymysten muodon, ja teoriavaje kompensoidaan moraalisella kiihkolla. Ekologinen kommunikaatio tarjoaa yhden lähtökohdan tämän teoriavajeen täyttämiseksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto