Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maailma raiteillaan

Niina Holm, 29.3.2010
Olli Sirkiä: Seuraavana Pasila s., Like 2010

Junan kyytiin – jos sen eteenkin – astutaan kirjallisuudessa tämän tästä. Kirjallisissa junissa on tehty murhia ja ratkottu niitä, podettu kaukokaipuuta, juotu viinaa. Juniin liitetään matkanteon romantiikka mutta myös suljetun paikan ahdistavuus. Asemien väliin jääneessä tai väärälle raiteelle eksyneessä junassa iskee helposti koti-ikävä. Runoilijan sen sijaan odotetaankin olevan hieman sivuraiteella tai ainakin myöhästyvän junasta.

Työmatkaliikenteestä ei liene aiemmin kirjoitettu runoteosta. Olli Sirkiä (s. 1965) on Riihimäellä asuva kirjanpitäjä, joka on kirjoittanut runoja jo vuosien ajan, pääasiassa junassa työmatkallaan Riihimäen ja Helsingin välillä. Seuraavana Pasila on hänen esikoisrunokokoelmansa.

Pendelöijän havainnot ovat vääjäämättä rajattuja ja arkisia, ja toisto tarttuu työmatkalaisen teksteihin kuin luonnostaan. ”tikkurilassa sataa, lumi tulee taivaalta kuin runo/ riimi kerrallaan putoaa asemalaiturin kiviseen pintaan/ pasilassa sataa vettä, sekin tulee taivaalta kuin runo/ putoaa kuin totuus asemalaiturin kiviseen pintaan”.

Junan ikkunan takainen maisema on usein harmillisen harmaa ja toiston kuluttama. ”Puuta, peltoa, puita peltoja, puita peltoja — Talo.” Mieltä alituiseen matkantekoon etsitään kielen leikistä ja absurdeina sorahtelevista mielteistä ja runokuvista.

Osa koneistoa

Viime kuukausina Etelä-Suomen junaliikenteen talviongelmat ovat olleet esillä harva se päivä. Sirkiän runomaisemassakin pakastaa ja sataa lunta, mutta matkantekoon se ei suuremmin vaikuta. Junan seisahtamisella asemien välille spekuloidaan, mutta siinä se. Seuraavana Pasila kuvaa junamatkailua varsin VR-myönteisesti. Kokoelman kulkijoilla on junassa harvoin muuta kuin unelias ja rauhallinen olo. Runojen junissa istutaan, kuiskutellaan, torkahdellaan, syödään eväitä ja etsitään runoa.

Junaan voi luottaa, hyvässä ja pahassa. Kokoelman alussa, töihin mennessä, Sirkiä vertaa junaa karjavaunuun, joka kuljettaa ihmiskarjaa ”kiinni ihmiskunnan lypsykoneisiin”. Päivän päätyttyä ”ihmiskarja/ sullotaan taas autoihin ja juniin ja matka omiin karsinoihin alkaa.” Sirkiän runoissa junaliikenne on toimiva osa yhteiskunnan koneistoa.

Myöhemmin kokoelmassa kulkupelin kevyt keikunta muistuttaa hevoskiesien kyydistä. Nyt tunnelma ei ole enää kuin kasvottomalla työläiskarjalla vaan kuin kuninkaalla. ”Minä nautin majesteetillisesta rauhasta. — Minä yksin kuninkaallisten ajatusteni kanssa.” Työn ja kodin välillä junassa vietetty aika on ylellisyyttä. Välitila pyhitetään omille ajatuksille ja kirjoittamiselle.

Kokoelmassa junan rytmiin tuudittautuneista matkaajista tulee merkillisesti yhtä. Jopa italialaisiksi tunnistetut kanssamatkustajat omaksuvat junan vaimennetun käytöskoodin: ”hiljaiset italialaiset matkalla helsinkiin, eivät puhu/ istuvat kehonkieli hiljaa vaan/ italian halvaantuneet kuuromykät -yhdistys/ talvimatkallaan”. Sirkiä kokeilee siellä täällä kömpelöä riimittelyä, joka luo runoihin sympaattisen ja hiukan naiivin vaikutelman.

Toiston pysyvyys

Junassa tapahtuu vähän, jos ollenkaan. Maailma tapahtuu toisaalla, ikkunan takana ja mielikuvituksessa. Se mitä ei nähdä, se kuvitellaan. Tuttu muuttuu oudoksi, ikävä jännittäväksi. Papereitaan plaraavan parrakkaan professorin matka muuttuu sarjaksi sotkuisia ruokailutilanteita. Hullunkurisesti päättyvä proosaruno Professorin paperit on kokoelman parhaita, sillä Sirkiä malttaa kehitellä tarinallisen runonsa kyllin pitkälle.

Turhan usein runot ovat pelkkiä hahmotelmia, lapsenomaisia ja toisteisia: ”nainen työnsä ääressä, kasa tietoa pienellä pöydällä napansa edessä/ reisien päällä taulukoita, metsässä puolukoita mättään päällä/ pudonnut lehti, kappale tietoa puolukan päällä kätensä edessä/ kerää puolukoita nainen työnsä ääressä”. Osa runoista saa toistosta ryhtiä ja rytmiä, osa hukkaa siihen sisältönsä.

Sirkiän tasoltaan kirjavat runot on roiskaistu kokoelmaksi ajatuksetta. Jokainen kokoelman seitsemästä osiosta alkaa proosarunontapaisella blogimerkinnällä, mutta temaattista punaista lankaa tai muuta yhdistävää tekijää osioihin ei näytä sisältyvän.

Irralliseksi jää myös kokoelmaan laajempaa kaarta alustava alkuruno, jossa Sirkiä asettaa rataverkon romanttisesti maailmankaikkeuden mittakaavaa vasten: ”suuri runoilija/ maailmankaikkeuden ratapihalla/ työntelee juniaan, järjestelee asemiaan ja vuorolistojaan ja laatii aikataulujaan/ suutelee puluja, suuri runoilija tuolillaan, suurilla huulillaan”. Kokoelman varovainen yhteiskunnallisuus kaatuu viimeistään ajatukseen junaliikennettä valvovasta korkeammasta voimasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto