Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vuoden. Positiivisin. Purkaa kulttuurin sairaskertomusta

Alli Kantola, 29.5.2000
Olli Turunen: Hyvin. Hallittu. Rakenne. Muutos s., omakustanne, Like 1998

Luku Olli Turusen omakustanteesta kirjasta julkaistiin Huonon kirjallisuuden seuran (HKS) antologiassa 2000. Olisin jättänyt Turusen kirjan lukematta, ellen olisi saanut samassa paketissa myös HKS:n antologiaa. Se vei mennessään. Kun vielä muistin, että kustantamoissa ei enää ole toimittajia, jotka osaisivat käsitellä aidosta ihmisestä kertovia käsikirjoituksia, ja että kustantajille painosmääristä ja myynnistä on tullut kaiken mitta, olin valmis tarttumaan Turusen kirjaan. Luettuani ymmärrän, miksi Anja Snellman sanoo: ”Huono” on intellektuaalinen akti, kaukana älyllisestä laiskuudesta ja lahjomattomuudesta. Se on vastaisku keskinkertaisuutta ja lipevää yleisönkosiskelua vastaan.

Turusen kirja on jännäri, tarkkaa psykiatrista prosessikuvausta ja loistavaa kaunokirjallisuutta. Kirjoittajasta ei kukaan tiedä mitään, sanoo kirjan lähettäjä. Minulla on vahvat korkeakirjalliset epäilykseni. Ne vahvistakoon jokainen lukija itse. Miksi siis omakustanne? No onhan loukkaus kustantajalle, jos suomalainen kirjailija kirjoittaa näin. Tällaista voidaan vain kääntää.

Like on kuitenkin uskaltanut ottaa härkää sarvista. Turusen kirja ilmestyy Liken kustantamana elokuussa.

Kirja aukeaa ihmismielen seikkailijalle. Se on ajan kuva, se purkaa kulttuurin sairaskertomusta. Mitä tapahtuu, kun elämän kipua ei pystykään kohtaamaan vaan keinoksi jää pako. Millainen kipu laukaisee paon? Itse elämäkö, johon ei ole varauduttu, josta on annettu vain mainosten virtuaalinen kuva. ”On ikävä nähdä niin paljon. / Nykyään on pakko./ Mutta parempi sekin / kuin ei näkisi ollenkaan, / vai onko?” kysyy kirjan päähenkilö.

Todellisuuden pako käärii ihmisen erillisyyteen. Opiskelut on opiskeltu siinä vaiheessa, kun suru, pettymys ja kipu kietoo irti kaikesta, kun tiede paljastuu huijaukseksi. Ihanteiden karistua ei ole enää millä tarttua ja mihin. Hengellinen kilvoittelu on ajasta out, antiikkia, jota ei ole vielä herätetty henkiin. Älyllinen eliitti paljastaa haurautensa ja haureutensa. Turvaksi jäävät ne, jotka uskaltavat olla paljaita. Mutta ei niilläkään mitään annettavaa ole.

Lohdutusta tuo mielikuvitus, jonne voi rakennella tarinoiden alkuja. Ne jäävät pakoyrityksiksi. Muistissa on välähdys hetken suojelevasta lapsuuden viattomuuden matalasta merestä, josta ihminen on pudonnut suoraan vanhuuteen ja pettymykseen, ”loppuun palaneen huoraavan porton emättimeen”.

Unien kieputusten keskellä päähenkilö elää ristikkoikkunaisessa huoneessaan, jota pahempi oli kerrostalon roskia ja pornolehtiä pursuava vuode. Huoneen oven takana on ihmisten pelko, kun he katsovat häntä. Hänen isänsä on kuollut, ja lopulta kuoli äiti, jolle hän tämän kuolinvuoteella vihdoin vuodatti kaikki kauniit sanansa vain havaitakseen, että oli puhunut sanansa vieraan ruumiin ääressä. Elämän hirvittävässä kakofoniassa äiti oli kuitenkin ollut hetken läsnä ja hänellä oli ollut tärkeää sanottavaa. Sanat olivat kuin valuvaa viljaa, joista ei erottanut yhtään yksittäistä tähkää.

Jotta valheellisista sykeröistä pääsisi takaisin olemisen hallintaan, olisi saavutettava surun pohja, kohdattava rohkeasti ihmisen paljas keskinkertaisuus. Äidin kuolemisen shokki yhdistää hetkeksi jakautuneen minän, tekijän ja tarkkailijan. Päähenkilö ihmettelee, miten on joutunutkin niin erilleen vanhemmistaan ja ystävistään. Hänet valtaa hetkeksi kaikkien ihmisten surkeus, empatia petettyjä kohtaan. Hän jopa kommunikoi jonkun kanssa, jonkun, jonka kirjoitusta hän löytää kusilaarin seinästä. Viestiä lukiessaan hän ymmärtää, mikä ei kuulu joukkoon, ja osaa vastata: ei mikään ja kaikki. Hetken hän uskaltaa olla olemassa, kohdata ihmisen inhon, kielletyn totuuden, yhteisen syyllisyyden tuskan.

Kirjan loppua kohti ristikkohuone alkaa avautua. Kirjan alun tapahtumien pirstaleet tiivistyvät yhteneväiseksi kuvioksi. Mutta vain hetkeksi. Jännitysnäytelmä tiivistyy, loppu jää hirvittävällä tavalla avoimeksi.

Kirja on todellisuuden kohtaamisessaan mahdollisimman myönteinen ja ihmistä rakastava. Sen luettuani häpeän, miten ahnaasti olen ollut tv-jännäreiden kritiikitön ahmija. Tämä kirja ei toimisi kuvaruudussa! Se on kuitenkin loistavasti arvokkain lukukokemus aikoihin. Kipeimmin kosketti pojan tulkinta äidin katseesta: äiti on nähnyt pojan tuhon ja hyväksynyt sen.

Olli Turusen kirja on kuva meistä. Uskaltamatta itse elää näemme toisemme niin, että oma pelko hallitaan. Toisen alistaminen on edellytys itsensä toteuttamiselle. Korkeintaan Palvelija meissä saa katsoa ja surra, kuinka Mestari eksyy yöhön. Sitten taikasauvan heilahdus: helvettiä ei meillä ole! Mutta jääväthän TV-sarjat, ”surullisen miehen laulu”.

Kirjoittajan ääni on humanistin, sivistyneen, yhteiskunnallisesti aktiivin, elämän kipua kaihtamattoman ääni. Niin sivistyneen, että hän uskaltaa nähdä, ettemme ole sivistyneitä turvautuessamme kvasitieteeseen, harhaan ja valheeseen. Tuhosta ei pelasta helvetin kieltäminen sen kummemmin kuin Lapinlahden sairaalan muuttaminen pörssikurssitaloksi. Rohkeudessaan kohdata ihminen ajassamme tämä kirja voisi olla Vuoden. Positiivisin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto