Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jokakelin miehestä anarkisti-Niiloksi

Irene Vehanen, 13.11.2014
Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies 207 s., Gummerus 2014

Pasi Ahtiaisen nopealukuinen Jokakelin mies on lupaava esikoinen. Välillä absurdiksi yltyvän juonen vuoksi kirjan voi luokitella veijariromaaniksi.

Hiljaisena hissukkana tähän asti elänyt päähenkilö Niilo saa yhtäkkiä näkymättömyydestä tarpeekseen ja antaa palaa – tässä kirjassa ihan konkreettisestikin. Mies on peruskoulun historian, yhteiskuntaopin ja maantiedon opettaja. Tätä työtä hän on tehnyt 12 vuotta jokseenkin samalla kaavalla.

Avioliitto Ainon kanssa on kestänyt kymmenen vuotta. Nimensä mukaisesti vaimo on hänen ainoa naisensa. Niilo ei pura keski-iän kriisiään naisseikkailuihin pientä flirttiä lukuun ottamatta. Tyttäriä perheessä on kaksi: kaksivuotias Sofia ja nelivuotias Nanna.

”Nyt tietokoneen valossa istuessaan Niiloa harmitti, ettei hän ollut koskaan uskaltanut tehdä mitään radikaalia. Ettei ollut koskaan kunnolla poistunut tuhnuisesta makuupussista, vaan oli jäänyt untelona odottelemaan tavanomaisen elämän rakentumista ympärilleen.” (s. 61)

Draaman kaari on Ahtiaisella hallussa.

Kirjailijan sosiologi- ja toimittajataustaan sopii hyvin, että Niilon kapina kohdistuu pitkälti yhteiskuntaan. Tämä tuo tekstiin paikoin melkein sciencefiktiivistä ulottuvuutta ja saa lukijan jännittämään monen kymmenen sivun verran sitä, kuinkahan tässä käy. Erityisesti kiinnostaa se, minkälaista tuhoa ympäristölleen anarkistien kanssa liittoutuva päähenkilö kykenee aiheuttamaan. Hänen oman kohtalonsa selviämistä saa odottaa kirjan loppumetreille asti ja hyvä niin. Draaman kaari on Ahtiaisella hallussa.

Tärkeät yksityiskohdat

Alkuosassa kirjaa lukija miettii, mitä ovat kappaleiden alussa omilla sivuillaan olevat ja kirjoituskoneella kirjoitetun näköiset numeroidut ”Tehtävät”, joiden numerot eivät etene lineaarisesti. Tämä juonen kannalta olennainen arvoitus selviää romaanin myötä.

Teoksen rakenne vaikuttaa tarkkaan harkitulta, lähes oppikirjamaiselta. Tällainen tunne on tuttu muistakin esikoiskirjoista. Rakenne on tässä kirjassa joka tapauksessa luonteva ja toimiva. Auton soittimeen paikoilleen juuttunut Elviksen kasetti juonenkäänteitä tahdittamassa on ehkä vähän kliseinen ratkaisu. Toisaalta se istuu varsin hyvin kirjan tyyliin, jonka ei ole tarkoituskaan olla erityisen eleganttia.

Kirjan tietyt yksityiskohdat, kuten prinsessa Dianan kuoleman mainitseminen ja ruumisarkun rakentaminen, tuovat mieleeni Petri Tammisen. Samoin paikoin elämänviisauksiksi kiteytyvä kieli tuo mieleen erityisesti Tammisen Enon opetukset: ”Älkää kiintykö mihinkään. Kaikki mihin kiinnytte estää teitä olemasta vapaita. Älkääkä kieltäytykö mistään. Kaikki mistä kieltäydytte vetää teitä samalla voimalla puoleensa.” (s. 204)

Niilon päivät ovat kirjan tapahtumiin asti kuluneet pienintä yksityiskohtaa myöten samanlaisina ja säntillisinä. Jopa työkengät hän on joka aamu pukenut jalkaansa tietyssä järjestyksessä. Rososta on huutava puute. Jo kahvikupin jättämä tahra kodin keittiön design-pöydässä helpottaa vähän, samoin kuin suusta purkautuva kirosana sopimattomassa tilanteessa. Lopulta opettajan pää hajoaa konkreettisesti ja kuvaannollisesti hänen pudottuaan luokassa tuolilta. Hän jääkin kolmen viikon sairauslomalle juuri ennen joulua.

Anarkiaa opettelemassa


Aikuisuutensa kanssa kompasteleva mies poimii kevätlukukaudella esikuvakseen lähellä olevan ja siten roolimalliksi helposti tarjoutuvan takapulpetin Aapon, jolta hän oppii anarkian aakkoset. Koulun kellariin rakentuu oppilaiden avustuksella Niilon ylpeys Anarkistan, täydellisen yhteiskunnan pienoismalli.

Koulun kellariin rakentuu oppilaiden avustuksella Niilon ylpeys Anarkistan, täydellisen yhteiskunnan pienoismalli.

Niilolla on tarve jättää maailmaan jälki itsestään. Hän hakeutuu Anarkofeministiseen Kansanseuraan, AFKS:ään, joka ei kuitenkaan tunnu omalta paikalta. Kevään mittaan koulussa kuitenkin tapahtuu absurdeja juttuja, eikä Niilo keksi kenen muun luokse hän voisi paeta kuin seurassa tapaamansa Railin. Vähän tämän jälkeen hän löytää itsensä saaresta yhdistyksessä vaikuttavien anarkistipunkkarien parista.

”Mökillä vietetyt päivät sulautuivat yhdeksi sekavaksi jatkumoksi, jota Kapteeni johti ja jota Niilo seurasi puoliksi sivusta. Hän ei tiennyt miten kaikki loppuisi, mutta tähänastiset tunnelmat enteilivät, ettei se olisi mitään hyvää.” (s. 156)

Vaikka päähenkilön myöhäisen leikki- tai murrosiän seuraaminen on paikoin tuskallista, kirja on kelpo lajissaan. Teksti on välillä härskin uskaliaasti naiivia ja yhtä rohkeasti toisin paikoin viisaan juurevaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto