Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Haaste todellisuudelle ja todelliselle kirjailijuudelle

Siru Valleala, 19.8.2006
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta s., Atena 2006

Pasi Ilmari Jääskeläinen on tunnettu vastustamattoman intensiivisistä novelleistaan, joissa tiheä tunnelma ja todellisuutta hämäävät mustat aukot asettavat lukijalle haasteita. Palkitulta novellistilta on nyt julkaistu ensimmäinen romaani. Odotettu Lumikko ja yhdeksän muuta on kiehtova ja monisyinen jännityskertomus, jossa on piirteitä dekkarista, fantasiasta, mytologisista kansantaruista ja lastensaduista. Realistista lähestymistapaa pakoilevaa teosta on kuvailtu maagisen realismin edustajaksi, eivätkä esim. Peter Høeg tai Mihail Bulgakov ole kaukana Jääskeläisen tyylistä.

Jääskeläinen rakentaa monikerroksisia maailmoja sekä lankakerämäisen juonen, joka onnistuu yllättämään kerta toisensa jälkeen. Salakavalasti pureva ironia kirjailijamyyttiä ja yleensä kirjallisuusmaailmaa kohtaan toimii. Itse lukukokemus on nautinnollinen: tarinaan tulee imaistuksi mukaan tavalla, joka vertautuu J. K. Rowlingin luomien fantasiamaailmojen tenhoon. Vaikka romaanissa epätodellisuus ja lainalaisuuksien kyseenalaistaminen ovat vallitsevat tilat, Jääskeläinen onnistuu pieniä ja osuvia yksityiskohtia kuvailemalla synnyttämään aitouden ilmapiirin: kaikki tuntuu mahdolliselta, jopa odotettavissa olevalta.

Rinnakkaisten maailmojen rikkaus

Romaanin tapahtumapaikka on fiktiivinen Jäniksenselkä, kaupunki, joka on noussut maailmankartalle kuuluisan ja rakastetun lastenkirjailija Laura Lumikon myötä. Lumikosta on muodostunut myytti, ja hänen sepittämänsä fantasiamaailma Otuksela hakee vertaistaan Muumilaakson tarinoista. Kaupungin perusluonnetta rikastaa myös Lumikon perustama mystinen Kirjallisuuden Seura, joka on etsinyt kymmenennettä kirjailijajäsentään jo kolmen vuosikymmenen ajan. Kotikaupunkiinsa palaavan nuoren äidinkielenopettajan ja kirjallisuudentutkijan Ella Milanan myötä Seuran salattu menneisyys alkaa paljastua, ja samalla huikaiseva matka alitajunnan ja reaalimaailman rajojen tuolle puolen alkaa.

Jääskeläinen on mestari luomaan sisäkkäisiä maailmoja. Vaihtoehtoinen todellisuus ilmenee paitsi unien, hallusinaatioiden ja näkyjen kautta myös konkreettisesti. Vaikkei olemassa ole erityistä porttia tai vastaavaa, josta siirtyä ajan ja paikan tuolle puolen, Seuran kirjailijoilla on kykyjä nähdä totutun todellisuuden ohi. Heillä on myös kykyjä kadota jälkeä jättämättä. Lisäksi heillä on käytössään Peli, psykologisesti arveluttava keino ammentaa aineksia romaaneihin.

Jäniksenselkä itsessään on hieman huvittava pikkukaupunki, jossa on omistauduttu Laura Lumikon ja metsänhenkien palvonnalle. Ihailtu kirjailijatar on koko kaupungin henkinen äiti, tukipylväs. Hänen luomaansa Otukselaa Jääskeläinen rakentaa palasittain; missään vaiheessa Otukselaa ei kuvata kovin tarkasti. Silti satumaailman hahmot löytävät tiensä Jäniksenselän ulkomaailmaan ja sitä kautta lukijan mieleen. Bobo Riks-Raks, Märänkäinen, Outo Elikko ja kammottava Rottakeisari asuvat yksityiskohtaisessa ja olemassa olevassa todellisuudessa, jolla on oma historiansa ja omat lakinsa. Tämä tuo kiehtovan lisän romaaniin: Otuksela-kirjoja tekisi mieli lukea.

Sekä Seuran harrastaman Pelin että Otukselan maailman myötä aukeaa ikkuna alitajuntaan. Tämä maailma on nähdäkseni romaanin keskeisin. Otukselan hahmot tyypittävät Seuran kirjailijat, ja Otukselan tarinoissa vihjataan Jäniksenselän todellisiin tapahtumiin. Pelin kautta nämä hahmot, kirjailijat ja kaupungin kantaväestö tirkistelevät toistensa yksityiselämään: tabuihin, kieltoihin, haluihin ja muuhun perimmäiseen mielen sisältöön. Salatuista tajunnan maiseman aineksista muodostuu mielenkiintoinen ja haastava psykologinen arvoitus, jonka ratkaisu on keskeinen Seuran menneisyyden ja tulevaisuuden kannalta. Romaanin maisema luo todellisuuden metaforan: ahneuden, nälän, yksinäisyyden ja rakkauden teemat esiintyvät jokaisella tasolla.

Henkilökuvauksen kerrostumat

Lumikko ja yhdeksän muuta sisältää herkullisia henkilökuvauksia. Kirjailija Talvimaa, kenties merkittävin Seuran jäsenistä, kuvataan ahmimisen ja ruumiillisuuden kautta. Ruumiillisuudella on myös suuri merkitys Ella Milanan henkilöhahmolle. Lisäksi Pelin kautta kirjailijat antautuvat äärimmäiselle paitsi henkiselle myös fyysiselle koitokselle. Peli ylittää usein rajat, joita koskemattomuuden normi tavallisesti varjelee.

Talvimaa on tehnyt syömisestä kultin, joka antaa hänelle, ylenmäärin ihaillulle kirjailijalle, oman ja yksityisen kokemuksen. Yhdessä kirjastovirkailijan Ingrid Kissalan ja Ella Milanan kanssa kolmikko on hämmentävällä tavalla fyysisessä yhteydessä toisiinsa. Muut henkilöhahmot jäävät heidän varjoonsa. Tämä ei kuitenkaan haittaa. Seuran muut kirjailijat esitetään litteästi ja karrikoidusti, mutta tämä paitsi syventää edellä mainittujen henkilöiden luonnekuvauksia myös tuo romaaniin huumoria. Kirjailijatyypit ovat huvittavia erikoislaaduissaan ja omalaatuisten tapojensa orjina. Muun muassa scifi-kirjailija Aura Jokisen alias Arne C. Ahlqvistin hahmo ketkuna perheenäitinä riemastuttaa.

Ella Milanan henkilö on ristiriitaisuudessaan moniulotteinen. Hän on teoreettinen, kärsimätön, ärsyttävä ja toisinaan jopa julma, mutta silti hänessä on sulokkuutta, joka paljastuu erityisesti silloin, kun Jääskeläinen kuvaa häntä muiden silmin nähtynä. Ellasta ei ole helppo pitää, ja myös kirjailija Talvimaassa on epämiellyttäviä piirteitä. Tämä henkilöhahmojen inhimillinen rosoisuus on eräs romaanin ansiokkaista puolista.

Laura Lumikko sen sijaan on etäinen ja epätodellinen, mutta niin on tarkoituskin. Häntä kuvataan ainoastaan hänen oppilaidensa tai ulkopuolisten henkilöiden muistojen kautta. Niiden myötä Lumikosta muodostuu hahmo, joka lienee jokaiselle lukijalle omanlaisensa. Yhteinen nimittäjä on esikuvallisuus. Lumikko on suuren kirjailijuuden esikuva, mutta paljon kertoo se, että hän jää hahmoltaan erittäin kyseenalaiseksi.

Kirjailijamyytistä ja kaanonista vapautuminen

Viime aikoina paljon puhutellut kirjailijan persoonan merkitys siis saa Jääskeläisen romaanissa mielenkiintoisen värityksen. Lumikko ja hänen yhdeksän kirjallista opetuslastaan rakentavat omista persoonistaan lähes fiktiivisiä hahmoja. Hiljalleen kuitenkin paljastuu, ettei suuri kirjailijuus ole yksiselitteistä. Seuran jäsenen Aura Jokisen sanoin: ”Kaikkihan sen nyt tietävät ettei terve ihminen romaaneja ryhdy pusertamaan. Terveillä on terveiden työt. Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan – eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta.”

Jääskeläisen romaani kyseenalaistaa kutkuttavasti kirjailijamyytin. Ironia kohdistuu myös kirjallisiin instituutioihin, kenties koko kulttuurin kenttään. Seuraan pääsee erittäin harva ja huolella valittu, muut ovat yhteiskunnan alempaa sakkaa. Luovuus arvotetaan sen mukaan, onko instituutio, tässä tapauksessa Laura Lumikko, tyytyväinen tulokseen. Ulkoisesti kaikki näyttää tehokkaalta ja jäsennetyltä, rakennelman sisällä sen sijaan kuohuu ja vapisee. Jäniksenselän kirjailijakerman parissa ei kaihdeta keinoja, mutta vapaan riistan käyttö riistää helposti omankin yksityisyyden.

Tekstin alkuperään puututaan niin ikään, ja oikeastaan koko kirjallisuuden kaanon pannaan liikkeeseen. Sivujuoni saastuneista klassikkoromaaneista ja kirjarutosta tuo kiintoisan lisän muuhun juoneen. Teos alkaa, kun Ella Milana löytää oppilaaltaan ”pilaantuneen” Rikoksen ja rangaistuksen: Sonja ampuukin Raskolnikovin. Myös muita ruton saastuttamia kirjoja ilmaantuu kirjastoon. Kirjallisuus ei ole enää tuttua ja turvallista, vaan virus voi iskeä myös paperia ja mustetta sisältävään teokseen, kunnioittamatta alkuperäistä suurta tekstiä.

Tyylin ilotulitus

Jääskeläinen tunnustelee rajoja myös tyylin tasolla. Muutamat ratkaisut tuovat mieleen esimerkiksi Johanna Sinisalon romaanin Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000). Välillä kertojan näkökulmat vaihtuvat, siteerataan päivälehtien kuvitteellisia uutisia, kirjeitä, Otuksela-kirjoja, kirjailijoiden alitajuntaa Pelin edetessä ja Ella Milanan gradua. Ellan teoreettisuus tuo myös hauskan lisävärityksen. Vähän väliä kerronta katkeaa nuoren opettajan välähdyksenomaisiin oivalluksiin. Hän muun muassa tajuaa onnellisuuden kaavan: ”Onnellisuus oli tyytyväisyyttä – sitä, että ihminen tyytyi asioiden vallitsevaan tilaan. Ihmisellä kuitenkin oli lajityypillinen tarve tavoitella, pyrkiä ja muokata, siis kehittyä koko ajan lisää. Onnellinen olento lakkasi kehittymästä, sillä onnellisuus oli tyytymistä ja kehitys perustui tyytymättömyyteen. Onnellisuus oli siis tilapäinen häiriö evoluutiossa.”

Ellan hahmon kehitys pohdinnan ja sen aiheuttamien oivallusten kautta tuo romaaniin syvällisen lisän. Hetki, jona Ella tajuaa kuoleman todellisen olemassa olon, on vaikuttava. Romaani nostattaa paitsi hiuksia myös ajatuksia.

Jääskeläinen onnistuu pitämään valtavan materiaalimääränsä ja tyylikokeilunsa kelvollisen hyvin kurissa. Runsaus saattaa hetkittäin olla kompastuskivenä, mutta kautta tarinan toistensa lomaan hiljalleen loksahtelevat osaset rakentavat kokonaisuuden, joka kantaa. Absurdit tapahtumat, piikikäs huumori ja hetket, joissa lukija yllätetään tragikoomisesti, jopa tilanteita kohtuuttomasti liioitellen, muodostavat romaanista kiinteän lukukokemuksen. Hämmentävää on, että vaikka kaiken kaikkiaan teoksen tunnelma on ulkoisesti häkellyttävä ja piinaava, se on sisäisesti lähes viehättävä, kun henkilöhahmot etsivät paikkaansa sekä omien ruumiidensa rajojen että ulkoisen hyväksynnän puitteissa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto