Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runo kuin hunaja lusikassa

Markku Soikkeli, 6.10.2000
Paul Muldoon: Jotakin muuta s., Nihil Interit 2000 Kääntäjä(t): Suom. ja toim. Jyrki Vainonen

On kuvaavaa, että Paul Muldoonin runot saivat suomalaisen ensiesityksenä juuri siellä, mistä Muldoon itse oli poissa. Helsingin juhlaviikoille kutsuttu mutta poisjäänyt Muldoon kirjoittaa perheensä jakamista muistoista ja vaihtuvista kotiseuduista, omituisista matkaan lähdöistä, kaikesta siitä, mikä on häntä lähinnä ja mistä hän itse on tukevasti jossain vallan muualla.

”Jotakin muuta” -kokoelman nimenä voisi olla nuorekasta ironiaa perinteistä runoa kohtaan, mutta Muldoonilla se viittaa muistosta roikkuvaan langanpäähän. Tämä langanpää voi olla vaikkapa kotiseudulle sijoittuva nimi tai anekdootti tai se ajatus, jota myöten runon minä yrittää paeta havaitsemaansa ristiriitaa.

Hyvä esimerkki edellisestä tapauksesta voisi olla runo ”Clonfeacle”. Paikkakunnan nimi kääntyy kertojan suussa samalla, kun hänen anekdootissaan Patrick kylpee joessa ja joki saarnaa niin, että kieli soljuu kivien lomitse. Hän, jolle tapaus kerrotaan, kulkee joen vartta kertojan mukana, kaartuu kertojaa kohti, kunnes kielestä ja muistosta tulee suudelma, konkretia voittaa – ”heidän saarnansa // päättyvät ilmaan”.

Syntyjään pohjoisirlantilainen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttanut Muldoon (s. 1951) on sanamaanikko. Sekä uudesta että vanhasta kotiseudusta tuntuvat valikoituvan ne paikat, joiden lävitse voi sointuvimmin kuulostella ihmisten jälkiä maisemassa. Kun runo kohdistetaan eläimelle, kyseessä on irti päässyt muisto tai paikalleen asettumaton vertauskuva; esimerkiksi työnteosta karannut kaniini, joka keimailee ”kuin hunaja lusikassa”.

Ajan tasot ovat niin konkreettisia ja niin päällekkäin Muldoonin runoissa, että nimetyt paikat muuttuvat nekin osaksi kuvaa nimensä kuuloisina puroina tai niittyinä. Kokoelman johdannossa Jyrki Vainonen, kirjan suomentaja, kertookin, että tällaisilla runoilla Muldoon on pyrkinyt elvyttämään tiettyä etymologisoivaa lajityyppiä. Jopa äänteet ovat Muldoonin runoissa toistuvaa motiiviainesta.

Toisaalta Vainosen toimittama kokoelma leikkaa niin pitkältä Muldoonin runotuotantoa, ettei moista yksityiskohtaa huomaisikaan ilman pitkää ja asiantuntevaa johdantoa. Vähintään 25 vuoden aikavälille sijoittuvat runot vaihtavat muotoa ja mittaa, nostavat maljoja kotiseuduille Atlantin molemmin puolin; onpa mukana pieni ooppera-aariakin.

Vainonen joutuu selittämään yhdeksästä kokoelmasta valikoitua tuotantoa niin laajassa kontekstissa, että runoilija asettuu epävakaasti jonnekin Raamatun ja Chandlerin, formalismin ja postmodernin välille. Vielä kokoelman lopussa on kaksi sivua selityksiä paikka- ja aikasidonnaisimpiin runoihin.

Kokoelman epäyhtenäisyys pakottaa lukijan etsimään runoista edes yhteistä tunnepohjaa. Joko Vainosen valinnoista tai kenties Muldoonin luonteesta johtuen – ellei peräti irlantilaisuudesta sellaisena, minä sitä haluaisimme romantisoida – toistuva tunnelma on lähdön jälkeinen tyhjyys.

Useimmiten tyhjyys nähdään maisemaan jääneen näkökulmasta, muutaman kerran runo seuraa jatkuvaa poistumista, luiskahtamista pois luodusta kuvasta. Esimerkiksi runossa ”Kahdesti” sahataan tynnyristä irti jääpalaa, jonka lävitse katsottuna ihmiset eivät olekaan läsnä niillä nimillä, kuin heidät on esitelty.

Nimeen liittyvä rajatila on Vainosen mukaan osa Muldoonin pohjoisirlantilaisuutta, runoilijan keino käsitellä kotiseutunsa kamppailua kahden identiteetin välissä. Poikkeus on kuitenkin esimerkiksi runo ”Identiteettejä”, jossa käsitellään nimien yhdentymistä, avioliittoa: ”Siitä saakka olen vaeltanut, vastavirtaan jokia ylös,/ virtoja jotka muinoin soljuivat toinen tosiinsa,/ ja toinen otti toisen nimen.”

Suomentaja Vainonen on siirtynyt sujuvasti mestarista mestarilliseen oppilaaseen. Kokoelman johdannossa hän kertoo, että Seamus Heaney, irkkurunoilija, jonka Vainonen toi suomalaisille tutuksi juuri ennen Nobel-palkintoa, toimi 1970-luvun alulla Muldoonin opettajana. Heaney myös edesauttoi Muldoonin nousua julkisuuteen.

Itselleni erityinen syy tarttua juuri Muldoonin kokoelmaan oli luottamus kääntäjään, runoalueen esittelijään, ja siihen, että tulisin löytäneeksi jotain Heaneyn kaltaista jalat maassa -säkeilyä. No, useimmiten toive palkittiin, vaikkakin Muldoonin runoissa on myös vuosikymmenten rihkamaa, oman aikansa globaalia sanahälyä, joka on saattanut kuulostaa huvittavalta, kun se esitetään lehmien ja sittisontiaisen keralla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto