Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tuomariasioita, oikein ja väärin muistamista

Jani Saxell, 9.12.2009
Paula Hahtola: Salpalinja s., Atena 2009

Jokainen käräjäoikeuden lautamies joutuu huomaamaan, ettei avioero- ja perinnönjakokiistoissa väännetä pelkästään ”näkemyseroista”. Pikemminkin on kyse kivun kautta paalutetuista todellisuuskäsityksistä. Niihin uskotaan vankkumattomasti – tai uskotellaan, itselle ja muille. Konnien ja hiljaisten kestäjien roolit vaihtelevat.

Kangasalalaisen, eläkkeelle jääneen lääkäri Paula Hahtolan (s. 1937) esikoisromaanissa setvitään siinäkin ”tuomariasioita”: ”oikein” ja ”väärin” muistamista, toisistaan jyrkästi poikkeavia oman elämän käsikirjoituksia.

Helmi on karistanut huonot lähtökohtansa, edennyt pankkivirkailijaksi ja tilallisen rouvaksi. Silti lastenkodissakin käväisseen, isän, äidin ja sukulaisten välillä pallotellun ”torpan tyttären äpärän” itsetunto on riekaleina. Katkeruus ja materiaalisen turvan haku ajavat hänet kesällä 1951 Haminan ohi oikeaa isäänsä tapaamaan. Mukaan lähtee 12-vuotias Inge-tytär.

Ihmisen oikeuksia vaaditaan. Helmi penää maamieskoulun opettajaa ja puutarhuria Anton Asseri Haapasta tunnustamaan isyytensä ja tekemään tyttärestään perijänsä.

Anton-pappa vetoaa Raamatun neljänteen käskyyn, isän ja äidin kunnioittamiseen. Hän ihmettelee, miten pehtoorien ja piikojen hassutteluista on saatu leivottua rikos.

Henkien taistoa seuraa Inge, jolla on omat huolenaiheensa: kortteeriin muuttaminen syksyllä alkavaa yhteiskoulua varten, uusi uimapuku ja ensimmäiset kuukautiset. Hän omaksuu aikuisten puheista ja puhumattomuuksista sen verran kuin kykenee.

1950-luvun kuvat

Salpalinja voitti Parnasson ja Atenan suuren proosakilpailun. Hahtolan hienovireinen, viipyilevä kerronta nostaa keskiöön tapausten kulun ja ihmisten suhteet. Sanat kipinöivät kultaa ukkosta enteilevään ilmaan. Lattia narahtelee keinutuolin alla, minuutit vanhenevat hitaasti.

Romaani on 1950-lukulainen paitsi tapahtuma-aikansa ja retroilevan kantensa myös tyylinsä puolesta. Käytössä ovat näkökulmatekniikka ja modernistinen ”havaintorealismi”: arkiset, konkreettiset kuvat saavat eksistentiaalisia ulottuvuuksia.

Hahtolaa on ehditty verrata Marja-Liisa Vartion proosaan. Mieleen tulee toinenkin aikalainen, Eila Kivikk’aho. ”Paljolla puheella vaikenen mitä vaikenen, / mutta katkot puhuvat, / ja keisot, ja myrkky¬ruohot. // Se etten puhu, on myrkyllisin hulluruoho / mitä minkään talon nurkalla voi kasvaa”, todistaa hänen runonsa ”Paljolla puheella” (kokoelmasta Parvi, 1961).

Paljon puheen ja sanomattoman välinen korkeajännite rätisee Salpalinjan sivuilla. Kun Helmi nöyryyttää isäänsä julkisesti kertomalla ”huolettomasta” talollisen elämästään, lähitalojen matonpesijänaiset hiljenevät. Sitten he alkavat toistella ”(…) niin oikein, voi mahdoton, että niin on ja mitä vielä.”

Anton-pappa toipuu uusimmasta yhteenotosta lukemalla Karjalasta uutisia salaojituksesta ja Ferguson-traktoreista. Romaanin loppupuolella Inge purkaa kokemuksiaan psykologin vastaanotolla. Puhe on edelleen arjen sattumuksissa. Ei siinä, mikä todella vihlaisee.

Ihmissuhteiden salpalinjat

Ollaan Kymenlaaksossa, Salpalinjan eteläpäässä. Puolustusrakennelma kohosi talvisodan jälkeen puna-armeijaa patoamaan. Samankaltaisia linnoituksia ovat yksilö- ja sukuhistoriat.

Kun Nikolai nostettiin koulun seinältä ja jokaisen piti valita puolensa, nuori Anton eli sydämen oppivuosiaan. Hän oli kihloissa talollisen tyttären, Kristinen kanssa. Suuren rakkautensa hän koki luokkatietoisen ompelijattaren Lahjan, Helmin äidin sylissä.

Naiset tulivat tietoiseksi toisistaan, kansakunta repesi kahtia. Antonin lipuminen valkoisten voittajien puolelle oli Lahjalle ja tämän kommunisti-isälle yhtä paha petos kuin vaiheilu kahden naisen välissä. Ja tytär sai olla siinä välissä revittävänä, milloin kenenkin nurkissa. Salpalinjan nykyhetkessä nelikymppinen Helmi osaa jo pelin säännöt.

Hahtolan henkilöt ovat kiehtovalla tavalla ei-kenenkään-maalla: vaihdokkaita, jotka havittelevat säätykiertoa ja tittelin tai juridisen aseman tuomaa olemassaolon oikeutusta. Kirjailija havainnoi ihmissuhteita kauppatavarana, hyväksynnän ja statuksen hakua tarkkanäköisesti kuin Maria Jotuni konsanaan.

Läsnä on myös voimakas desilluusio. Kansalaissota ja keuhkotauti erottavat. Oikeastaan kaikkien henkilöiden haaveilla ja hurskailla toiveilla pyyhitään tuvan lattiaa.

La Cumparsitasta häpeäleimoihin

Tauno Palon, La Cumparsitan ja olympialaisten 1950-luvusta on tullut ajat sitten suuria edeltävien ikäluokkien kaihon kultamaa. Hahtola rikkoo viatonta Suomi-filmikuvastoa: hän näyttää maamieskoulun kesäjuhlien ylevien puheiden koomisuuden, valsseihin ja poloneeseihin kietoutuneet sosiaaliset nokkimisjärjestykset ja himon välähdykset.

Avioton lapsi merkitsee 1950-luvun todellisuudessa lähtemätöntä häpeäleimaa. Eikä Suomi välttämättä ole moralistisessa suhteessa niin peruuttamattomasti muuttunut, sen urbaanin pizzakolmion ulkopuolella, joka uskottelee olevansa koko maa.

”Vaikeneminen on kultaa”, opettaa Anton-pappa tyttärentyttärelleen. Helmi hahmottelee Ingelle vaihtoehtoisia tulevaisuuksia: tyttö voisi kouluttautua maisteriksi tai avioitua naapurinpojan kanssa, jäädä kotikulmille äitinsä turvaksi. Pahinta olisi uusi häpeäleima, vanhaksipiiaksi jääminen.

Lääkärikirjailija Tšehovin jalanjäljillä

Romaanin viimeinen kolmannes kuvaa 1990-lukua, lähes kuusikymppisen farmaseutti-Ingen vähittäistä brakailua työelämän muutoksissa. Hänen aikoinaan kokemansa rakkaudettomuus on johtanut yltiötunnollisuuteen. Ilottomuus kulkee äidinperintönä, pahaa oloa peitetään arkirutiineilla.

Kaava on kuin toisen lääkärikirjailijan, Anton Tšehovin myöhäisnovelleissa: niiden pääteema on päähenkilön nuoruudessaan kokema henkinen hiusmurtuma, rakkaudenpettymys tai uskalluksenpuute. Ulkoisesti menestyksekkääseen keski-ikään mennessä kolhu on ehtinyt kalvaa ihmisen sisältä ontoksi.

Hahtola jatkaa toisen Kymenlaakson ja ihmissuhteiden rikospaikkojen kuvaajan, Raija Siekkisen taiteilua ääneen sanotulla, rivien välillä ja hiljaisuudella. Aikalaiskuvaajana Hahtola muistuttaa Kristina Carlsonin 1870-luvulle sijoittuvien romaanien impressionismia.

Jälleenrakennus-Suomea konkretisoidaan hetekoilla, onnikoilla, kasvien keräilyillä, koulukartastoilla, simalla ja sitruunasoodalla. 185-sivuista romaania ei raskauteta aikakauden moneen kertaan kuvatulla fyysisellä todellisuudella.

Varttuneemmalla iällä aloittaneet esikoiskirjailijat rikastuttavat yhdestä, pikkuhauskan cityakateemisesta Lundia-hyllypuusta veistettyjä kirjasyksyjä. Helmi Kellokummun (s. 1925) novellit henkivät pohjoista puhetta Pentti Haanpään tapaan. Heimo Suden (s. 1930) alaa ovat kosmokomiikka, scifi-näyt ja vaihtoehtotodellisuudet.

Hahtola liittyy identiteetti- ja perintöpelin kuvauksellaan luontevasti tähän joukkoon. Mutta ei silti ongelmitta. Kirkkaalla ja kuulaalla kielellä kerrottu, ylisanoja kaihtavaa romaani kärsii toisteisuudesta. Avaintapahtumat kerrotaan alusta loppuun Ingen, Antonin ja Helmin suulla. Ristivalottaminen toimii, mutta aivan samoja repliikkejä ja kohtauksia ei olisi tarvinnut kerrata. Tasaisen varman kerronnan kääntöpuolena on yllätyksettömyys.

Silti Hahtolan palkittu romaani on voitto kirjallisuudelle, kaiken brändäämisen, kohkaamisen, hauskuuttamisen, lööppijulkisuuden ja muun sälän aikakaudella. Se kertoo tärkeimmistä ja vaikeimmista asioista, pitäen näkökulmansa ihmistasolla. Kohtaamattomuuden ja yleisapeuden tuntojen vastapainoksi tarjolla on myös odottamatonta lämpöä ja hymyilyttäviä heittoja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto