Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muinaissuomalaista naisten kulttuuria pyhän pihlajan nimeen

Risto Niemi-Pynttäri, 17.9.2003
Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna s., Gummerus 2003

Yleinen käsitys on ollut, että muinaisten suomalaisten elämä oli surkeaa siksi, että tekniikka oli niin alkeellista. Tämä on tietysti tekniikkaa palvovalle ajalle tyypillinen käsitys. Toisin on Paula Havasteen esikoisromaanissa; hän kertoo kymmenen onnen vaihetta kokeneesta Annasta. Päähenkilön kautta Havaste luo kuvan naisten kulttuurista ja parantajanaisten hallussa olleesta tiedosta – sillä Anna tuntee yrtit.

Jatkuva raataminen, puute, nälkä, sairaudet ja puutostilat on Havasteen romaanissa kuvattu kulttuuriseksi taantumaksi, joka johtui siitä, että muinaissuomalaisten naisten taidot koettiin pakanallisina. Kysymys on siis romaanista, joka perustuu uuteen naishistoriaan.

Pellavapaitojen, kaskinauriiden ja koristeltujen pihlajien maailma ei jää Havasteella pelkäksi kulissiksi, kuten historiallisissa lukuromaaneissa on usein tapana. Havaste näyttää rakentaneen romaaninsa tarkkojen kansatieteellisten tietojen mukaan.

Kymmenen onnen Anna poikkeaa myös kalevalaiseen menneisyyteen sijoitetuista fantasioista; Havaste varoo visusti kuvaamasta Annaa noidaksi ja loitsijaksi. Sen sijaan hän jatkaa Kaari Utrion linjalla ja luo kuvan käytännöllisestä naisesta, joka hallitsee pirttinsä ja taitaa yrttihoidon keinot.

Lapsena Anna on äitinsä hylkäämä äpärätyttö, joka joutuu komenneltavaksi vieraaseen savupirttiin. Siellä isomuori Ämmi näkee Annan lahjat ja neuvoo hänelle yrttien käytön salat ja kertoo, että Annan elämässä tulee olemaan kymmenen onnea. Myös romaanissa on kymmenen lukua ja näin muinaissuomalaisen naisen elämä kerrotaan erilaisten onnen vaiheiden kautta.

Yleensäkään Havaste ei jää kuvailemaan sitä, miten puutteenalaista muinaisen suomalaisnaisen elämä on ollut. Romaanin Annalla on naisen vaativa ja onnellinen osa. Hän elää ihmisarvoista elämää; vaikka perheen lisäksi savupirtissä asustaa myös hevonen ja muu karja, vaikka kevättalvella nähdään nälkää ja puutostilat saavat ajoittain järjen sumenemaan.

Muinainen nainen nykyajan valossa

Havasteen romaanissa on uudenaikainen näkökulma menneisyyteen. Tämä paljastuu, kun romaania vertaa Auli Nuolivaaran vastaavaan naisen elämänkaaresta kertovaan romaaniin Paimen, piika ja emäntä – se ilmestyi ennen toista maailmansotaa, vuonna 1936. Nuolivaara kertoo, kuinka uuttera ja kunnollinen paimentyttö saa vähitellen arvostetun emännän statuksen. Naisen elämänkulku on samankaltainen Havasteen romaanissa, mutta toimeentulon sijaan keskeisenä on onnen vaiheet. Näin historia näyttäytyy erilaisena nykyajan valossa.

Sekä Havasteen että Nuolivaaran romaanien naispäähenkilöillä on näkijän lahjoja. Ajan hengen mukaan Nuolivaara kirjoittaa uskonnollisen romaanin, jossa päähenkilö kasvaa taikauskosta uskonnolliseen tietoisuuteen.

Havaste puolestaan kuvaa, kuinka pakanuuden julma kitkeminen aiheutti muinaisen kulttuurin romahtamisen. Kristinuskon pakkosyöttö syöksi suomalaiset kurjuuteen ja romahdutti naisten hallitseman ruokakulttuurin sekä yrttien käytön taidon.

Tätä elämäntavan romahtamista Havaste kuvaa Annan ensimmäisen avioliiton kautta. Anna haetaan uskossaan tarkan miehen, Ulvarin, vaimoksi. Kuvaavaa on, että Annan synnyttämä esikoispoika kuoli, koska mies ei hyväksynyt yrttien käyttöä. Tästä Anna suivaantui niin, ettei synnyttänyt tälle miehelle enää yhtään poikaa – ei liene sattuma, että kaikki olivat tyttöjä.

Annan ensimmäiseen avioliittoon ei tule rakkautta, kumppanuutta ja yhteisen työnteon onnea kuitenkin. Annan elämä keskittyy lapsiin; milloin hän ei imetä, hän on raskaana. Tätäkään naisen vaihetta Havaste ei kuvaa vain näännyttävänä vaan myös vahvana ja nautinnollisena äitiyden onnellisuutena.

Annan elämä muuttuu, kun Ulvari kuolee ja tilalle tulee vaalea ja kiihkeä mies, joka saa hänet viimeinkin tuntemaan itsensä naiseksi. Heidän välilleen kehkeytyy syvä rakkaus ja helpompi elämä; heillä on runsaat ruuat, ja heillä on aikaa loikoilla kultaisilla oljilla. Olaus tuo pirttiin vaurautta, ja Anna saa toteuttaa parantajan taitojaan.

Havasteen kuvaama Anna ei ole noita, vaan hän on käytännöllinen parantajanainen. Enteiden ja uskomusten sekä taikojen maailma on jätetty kuvauksista pois.

Ei silti, etteikö Annan elämässä olisi paljonkin loitsuja ja taikoja, niitä vaan ei kuvata. Kun kukaan ei näe, niin Anna piirtää tuhkalla merkin vastasyntyneeseen lapseen tai vasikkaan. Enemmän romaanissa tilaa annetaan työtapojen ja yrttien käytön kuvaukselle. Havaste on luonut päähenkilöstään käytännöllisen naisen, joka elää onnellisen muinaisen naisen elämän.

Perusteellisten taustatietojen vuoksi Kymmenen onnen Annaa voisi sanoa kansatieteelliseksi romaaniksi. Erityisesti kansanlääkintä ja yrttien käytön kuvaus on teoksessa vakuuttavaa; tautien ja vaivojen muinaiset nimet sekä niihin auttavat rohdot on vielä luetteloitu kirjan lopussa.

Teoksen kerronta on varsin verkkaista ja perinteistä, lukunautinto perustukin tarinan sijaan vanhaan kieleen. Vanhat työtavat, esineet, nimitykset, puheenparret, lorut ja tarinat muodostaa romaanissa kielellisesti nautittavaa kudosta.

Havaste on kirjallisuustieteen tohtori ja tiedottaja; hän tuntee kirjastot ja tietolähteet. Miksi hän ei sitten ole kirjoittanut selvää tutkimusta vaan romaanin? Vastaus on selvä, tutkimus tuskin saisi lukijaa eläytymään näin vahvasti muinaisaikaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto