Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Luonnoksia omaksi huoneeksi

Hannimari Heino, 2.3.2000
Pauliina Haasjoki: Ikkunassa on huone s., Nihil Interit 1999

Pauliina Haasjoen (s.1976) esikoiskokoelma viehättää
luonnosmaisuudellaan, konkreettisuudellaan ja puheenomaisuudellaan. Runot ovat kuin muistiinmerkintöjä jotka on sutaistu lappusille arkisen puuhastelun, mieleenjohtumien, vaihtuvan sään ja tunnelmien lomassa. Tämäntapainen improvisointi ja intiimiys voivat tehdä runolle sekä hyvää että huonoa.

Takakansi lupaa ”teeskentelemättömyyttä” ja ”suoruutta”. Ensivaikutelma onkin, että tekstit ovat syntyneet liikoja pinnistelemättä. Niistä välittyy jokin hyvin yksityinen rento olotila, sellainen, missä kirjoittaja on ollut kirjoittamisensa kanssa hyvällä tavalla kahden. Esteettistä puunaamista tai älyllistä kikkailua ei ole tarvinnut esitellä millekään ylimääräiselle, kirjoittajan olkapäiden takaa kurkkivalle akatemialle.

Säkeet ”Voi minun ajatusten anatomiaani!/ Olen leikellyt paljon pilalle.” voisivatkin olla se havainto, minkä runojen minä on tehnyt ennen kuin on käynyt näitä runoja kirjoittamaan. Hyvästit siis kaikelle analysoinnille, metatasoille ja ironisoinnille koskien myös itse puhujaa – lievän ironian kautta ehkä kuitenkin: ”Olen oikein samanlainen kuin kaikki muut.”

Suurpiirteisyys, rempalleen jättäminen näyttäytyvät Haasjoella hyveinä ”Nyt minua säväyttää –/käsi josta puuttuu sormia/ tai isot kaivannot ja kasat”. Keskeneräisyyden ihanne toteutuu kirjoituksen naivismina, jossa maailma on tunnistettavan kouriintuntuva, muttei yksityiskohdiltaan hiottu. Naivismi ulottuu myös itse lauserakenteeseen, josta Haasjoki tekee mielellään vähän onnahtelevan. Sanajärjestys on usein käänteinen, ikään kuin runon puhuja ei olisi vielä oppinut panemaan sanoja ”oikein” päin: ”Hallitsee lapsuus” ”Tänä syksynä on paljon melua kaduilla”.

Kokoelman luonnosmaisuus ja siitä välittyvä keskeneräisyyden ja -kasvuisuuden ihanne on ikävä kyllä samalla sen rasite. Maailman tikku-ukkomainen hahmotus on liian usein silkkaa töksähtelyä ja löysäilyä. Eikö runoa ole viety pidemmälle (enkä nyt tarkoita pituutta) intohimon vai uskalluksen puutteesta?

Pelkät havainnot ja mukavalta kuulostavat sanat, kuten ”veneilytaivas”, voivat toimia suvantokohtina ladatumpien kokonaisuuksien välissä, mutta itsessään ne eivät riitä. Eivät sellaiseksi runoksi, missä lukijalle alkaisi tosissaan tapahtua. Siksi herää myös kysymys, onko kirjoittajakaan ollut ihan tosissaan. Säkeet ”Maisema tarjoutui kuin itsevarma/ enkä tiennyt tapahtuiko jotain” vastaavat puolestaan.

Edelleen, ”Ulkona näkyy savua puiden edessä” tai ”oli jo ilta ja kukat menossa kiinni” voisi olla myös Saarikosken kynästä lähtenyttä, mutta Haasjoki ei lähde seikkailemaan maiseman raamien yli. Instantmaisiksi nämä runot tekee juuri se, etteivät ne jatku juuri omaa pihamaata laajempaan yhteyteen. Se taas voi olla tarkoituskin.

Kuvasto ja sanottava tiivistyvät kahteen asiaan: oma huone ja tila. Sanoisinko oma rekvisiitta jonka keskellä voi löytää onnellisen olon. Kokoelman läpikäyvä teema on tuon oman tutkiminen ja etsiminen. Runoudessa ”huone” tai ”talo” ei ole mikään hersyävän tuore symboli minuudelle, mutta kokoelman nimi ”Ikkunassa on huone” valottaa osuvasti sisä-ja ulkopuolen joskus saumatonta, joskus hankalaa asettumista toisiinsa.

Enimmäkseen keskeneräisyys ei kuitenkaan Haasjoen kohdalla ole mikään haukkumasana. Haparoinnista, pienistä liikkeistä ja vapaalla kädellä vedetyistä viivoista tulee oikeasti hyvä mieli. Lukijan lepuuttaminen moisessa olotilassa ei suomenkielisessä lyriikassa ole kovin tavallista, mutta suomenruotsalaisista nuorista naislyyrikoista Haasjoelle löytyy useampikin sukulainen, hekin 70-luvun lapsia, Hanna Ilander, Catharina Gripenberg…

Näyttää siltä kuin nyt vuosituhannen vaihteessa nuoruuttaan elävä uusi runoilijapolvi kirjoittaisi tämän ajan hengen jo näissä varhaisissa omakuvissa näkyviin, etäisyyttä ottamatta. Kursailematta se asettaa keskiöön minän, aina ja kaikista tärkeimmän, sirottelee ympärille olotilojen ja esineiden rekvisiittaa. Kuin sanoissa sekoaminen ja ajatuksen katkeilu olisikin vain luonnollinen osa samanaikaisuuksien maailmaa, missä minkään loppuunsaattaminen alkaakin olla monessa suhteessa mahdoton tehtävä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto