Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuinka sielu nujerretaan

Jani Saxell, 27.8.2014
Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse 208 s., Into 2014 Kääntäjä(t): Kirsti Era

Mikä voisi olla perivenäläisempää kuin babuškat, todelliset sankarimummot? Isät toikkaroivat kriisistä kriisiin, äidit ajattelivat urakehitystään. Neuvostoliittolaisten suurkaupunkilasten käsitykset jatkuvuudesta ja elämän kannattelevista voimista henkilöityivät maaseudulta hätiin kutsuttuihin mummoihin.

Babuškat pitivät arjen pyörimässä ja piiritetyn Leningradin leivässä. He sinnittelivät sotakommunismin ja rosvokapitalismin vuosien läpi. 2000-luvun alkuvuosina, kun nuoriso ja keskiluokka eivät vielä uskaltaneet haastaa Vladimir Putinia, ilmaisten bussi- ja metrolippujensa menetyksestä hirmustuneet mummot ja vaarit paukuttivat kattiloita. Miliiseistä ja OMON-joukoista ei ollut taltuttamaan Nevski Prospektin, Pietarin pääkadun tukkinutta ”harmaata vallankumousta”.

Neuvostototuuksien pakkopaidasta ja messiaanisesta kansantribuunin tehtävästään vapautunut venäläinen kirjallisuus teki 1990-luvulla silkkaa isän- ja äidinmurhaa. Naisrunoilijoiden oli luovittava Skyllan ja Kharybdiin, siis Anna Ahmatovan ja Marina Tsvetajevan välistä. Postmodernistiset ”pahan kirjailijat” tekivät selvää jälkeä 1800-luvun venäläisestä realismista maaseutuidylleineen ja aateliskartanoineen. Vladimir Sorokinin (s. 1955) groteskeissa, kannibalistisissa näytelmissä tarjoillaan Dostojevski-trippejä ja Tšehov-proteiineja.

Monumentaalisiin mittoihin noussutta babuška-kulttiakaan ei jätetty rauhaan elokuvaohjaaja, -näyttelijä ja -käsikirjoittaja Pavel Sanajevin (s. 1969) ansiosta.

Tunnetun kulttuurisuvun vesan olisi luullut selvinneen neuvostoarjen nöyryytyksistä vähemmällä kuin monet. Sanajevin esikoisromaanissa Haudatkaa minut jalkalistan taakse etuoikeuksista ei ainakaan ole tietoakaan. Kirjailija näyttää, millaista kopeekanvenytystä, purkkien ja purnukoiden säilöntää, romuvuoria, naapuriavun ja -kateuden verkostoja ja taistelua koita ja kuoriaisia vastaan 1980-luvun neuvostoarki on. Oman elämän pettymykset puretaan surutta lapsiin, sukulais- ja perhesuhteista tehdään yhtä sotaa ja piiritystilaa.

Kiinnostava oheislukemisto 1990-luvun ja uuden vuosituhannen venäläisestä kirjallisuudesta on muuten Tomi Huttusen ja Tintti Klapurin toimittama Kenen aika? (Avain 2012). Esseekokoelma sisältää tamperelaisprofessori Hannu Tommolan pätevää analyysia Sanajevin esikoisesta.

”Mielimanausten” hirmumyrskyt

Kahdeksanvuotias Saša Saveljev on hintelä ja sairaalloinen. Lukijalle jää kuitenkin ikuisesti epäselväksi, onko kulloisillakin diagnooseilla lääketieteellistä perustaa vai onko kyse päsmäröivän hirviömummo Nina Antonovnan pakkomielteistä.

Jos mummoa on uskominen, Sašalla on muun muassa maksavika, munuaisten vajaatoimintaa ja synnynnäinen haimatulehdus.

Poskiontelon ja nielun infektiot uusivat, ”patogeeninen stafylokokki” syö aivoja ja on tekevä pojasta idiootin. Ellei hän päädy 16-vuotiaana muutenkin hautaan, kuten mummo ennustaa.

Koulua on harvoin, sydänfilmejä, allergiatestejä ja ultraäänikuvauksia senkin edestä. Nina Antonovna lahjoo professorit, lääkärit ja terveysaseman väen konvehdeilla, kaviaarilla ja lohisäilykkeillä. Vastineeksi hän saa mieluisia diagnooseja tyttärenpoikansa ahdingosta.

Bakteerikammostaan ja luontaislääkearsenaalistaan huolimatta Nina Antonovna ei vain saa siivottua. Vaari, veteraanimuusikko Semjon Mihailovitš pakenee kotoista Desdemonaansa ja Anna Kareninaansa kalastusretkille ja konserttikiertueille.

Lapsen kylvetyksestä, posliinisen teekannun hajoamisesta tai olohuoneen pöydän ympäri ravaamisesta syntyy arkista slapstickia, karusellikyytiä ja hirmumyrskyjä.

Sašaa tylytetään: ”Toivottavasti mätänet elävältä sairaalassa! Toivottavasti sinulta kuivettuvat maksa, munuaiset, aivot, sydän! Toivottavasti kullanvärinen stafylokokki syö sinut hengiltä!”

Ja näin kovasti tohvelisankarin oloista vaaria: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari (…) Kiroan sinut taivaan, Jumalan, maan, lintujen, kalojen, ihmisten, merten ja ilman kautta!”

Hergén Tintti-sarjakuvien tulisieluinen kapteeni Haddock jää toiseksi Nina Antonovnan ”mielimanausten” ja venäläisen ”lavean luonteen” ilmentymien rinnalla.

Kulttuuripuiston laidalla

Saša on kuin Uuno Kailaan ”Pallokentällä”–runon (kokoelmasta Paljain jaloin, Otava 1928) rampa poika, joka katselee kentän laidalta ikätoveriensa pesäpallo-ottelua. Kailasmainen toivoton ulkopuolisuus, kieltojen täyttämä maailma ja oman minän rajoitukset tulevat riipaisevimmin esille Sanajevin romaanin ”Kulttuuripuisto”–jaksossa.

Lasten huvipuistoon pääseminen mummon kanssa on Sašan pitkäaikaisten unelmien täyttymys. Mutta karusellin ketjut voivat katketa, vuoristoradan vaunu pudota raiteilta ja kipunoivista pikkuautoista tulla sähköisku. Maisemapyörään tarvittaisiin mummon logiikalla lääkärintodistuksia, muista huvilaitteista lähdetään luut poikki tai jalat edellä. Jäätelön saa syödä vasta kotona, sitä ennen se tietenkin sulaa.

Vilustumista pitää varoa, samoin hikoilua. Kieltojaan ja uhkauksiaan Nina Antonovna tehostaa kuin Fedor Dostojevskin pirullisimmat henkilöhahmot: babuška on aikoinaan todettu syyntakeettomaksi, hän voi vaikka paloitella tyttärenpoikansa ilman rangaistusta.

Sašan todellisia tai kuviteltuja sairauksia torjutaan homeopatialla, peräruiskeilla, kuumavesipulloilla, huopikkailla ja villamyssyillä. Suolen toimintaa ja ulosteen koostumusta tarkkaillaan herkeämättä. Instituutit ja sanatoriot vaihtelevat.

Ajoittain joku valistunut sielu tosin epäilee, että hoidon tarpeessa olisi Nina Antonovna itse. Hän on kaapannut lapsen äidiltään ja tämän uudelta mieheltä Toljalta, sotšilaiselta taiteilijanretkulta ja ”verenimijäkääpiöltä”. Epäilemättä lapsen parhaaksi, kuten Suomessakin perustellaan mitä ihmeellisimpiä asioita.

Vastoinkäymiset täytyy maksattaa

Miten nelivuotinen lapsenryöstö on edes mahdollista? Vaarilla on tuttuja miliisissä ja syyttäjänvirastossa, mummo osaa voidella viranomaiset ja selittää mustan valkoiseksi. Suurin syy taitaa kuitenkin olla Sašan Olja-äidin ja hänen Toljansa heikkous.

Nuorellaparilla ei ole voimia käydä institutionalisoitunutta vääryyttä ja pysyväksi muuttunutta poikkeustilaa vastaan. Nina Antonovnan hahmo on dynamo, joka pitää Sanajevin kerronnan liikkeessä ja arvaamattomana – ja runsaan dialogin häijyn, häpeämättömän hauskana.

Kun kirjalle antaa mahdollisuuden ja kurkistaa räävittömän, rupisen pintatason taa, ”hirviömummosta” kuoriutuu dostojevskilaisia vihan, rakkauden, omistushalun ja marttyyriuden kerroksia.

Kiovalaistyttö Nina Antonovnan tarina vasta onkin traaginen. Hän lähtee Moskovan taiteellisen teatterin komistuksen matkaan. Unelmat luovasta urasta vaihtuvat sihteerin ja kotiäidin raadantaan, ensimmäisen lapsen menettämiseen Suuren isänmaallisen sodan melskeissä ja pakolaisuuteen Kazakstanissa. Josif Stalinin viime vuosien naapurikyttääminen ja perättömät ilmiannot johtavat Nina Antonovnan psyykkiseen romahdukseen.

Sitten on edessä vain ”tavallista”, tšehovilaisittain hukkaan valuvaa elämää: nelikymmenvuotinen tukehtuminen rakkaudettomassa liitossa.

Neuvostoliiton tieteellisen materialismin oloissakin uskotaan pahaan silmään. Kaikki on aina jonkun syy, vastoinkäymiset täytyy oikopäätä ”maksattaa” ja paha pistää kiertämään.

Maltillinen dissidentti, Beatlesista ja Vladimir Vysotskista intoileva Olja on äitinsä silmissä kiittämätön huora, joka elää puoliboheemia elämää ”Krimin Goyansa” kanssa. Ja lasten kuuluu maksaa vanhempiensa synneistä.

Itseään Nina Antonovna pitää kärsimyksellä kirkastettuna ristinkantajana, joka rukoilee Maria Jumalansynnyttäjältä voimia.

Leikkikenttien ja rakennustyömaiden maagista realismia

Sosialistisen realismin peruslukemistoon kuului Nikolai Ostrovskin (1904–36) omaelämäkerrallinen, kärsimyksellä kirkastettu sankaritarina Kuinka teräs karaistui (1936). Suomen taistolaispiirit tarttuivat Ostrovskiinsa innolla.

Sanajevia on mahdollista lukea tavallaan Ostrovskin vastakirjana. Se kuvaa sitä, kuinka sielut nujerretaan, kuinka ihmiset ehdollistuvat totalitaristisen koneiston ja arkisen raadollisen eloonjäämistaiston keskellä tarkkailemaan itseään ja muita.

Saša saadaan uskomaan omaan kelvottomuuteensa ja ”paskamaisuuteensa”, erittämäänsä mätään ja löyhkään – ja siihen, että on ylipäänsä elossa yksin mummonsa sankarillisten uhrauksien ansiosta.

Sanajevia on mahdollista lukea Nikolai Ostrovskin sankaritarinan vastakirjana.

Nujertuuko Saša kuitenkaan todella, ainakaan lopullisesti? Haudatkaa minut jalkalistan taakse koostuu lyhyistä luvuista, jotka muistuttavat pikemminkin rönsyilevän kansantarinan harmonikansoittoa kuin korkeaesteettisen juoninovellin viulunkielen kiristystä.

Sanajevin romaanissa on kansansatujen nurinkurinmaailman henkeä, lumouksen haihtumista ja onnen kaikkoamista väärän kuningattaren jököttäessä valtaistuimellaan. Nina Antonovna pesee ilkeydessään mennen tullen Disneyn Pahattaret.

Vapauttavalla fantasialla, leikkikenttien ja rakennustyömaiden maagisella realismilla on niin ikään sijansa. Sašalla on kosmonautti- ja partisaanileikkinsä, herkkyytensä ja kykynsä nähdä aikuisten mielivaltaisten pakkojen ja kieltojen läpi.

Vanhempiensa – tai isovanhempiensa – sekoillessa ja brakaillessa pienimmät joutuvat kannattelemaan maailmaa. Lapsen spontaaniuden ja aikuismaailman rujojen lakien törmäyksen kuvauksena Haudatkaa minut jalkalistan taakse tuo mieleen Mari Mörön, Maria Peuran ja Elina Hirvosen.

Verenimijästä hyväntekijäksi

Venäjällä Haudatkaa minut jalkalistan taakse ilmestyi ensin jatkokertomuksena Oktjabr-aikakauslehdessä 1996. Nyt jo kulttimainetta nauttiva teos löysi lukijansa ilmestyttyään kirjamuodossa 2003. Sergei Snežkinin filmatisointi, johon Sanajev ei ollut alkuunkaan tyytyväinen, tuli valkokankaille vuonna 2009. Sen sijaan Sanajev kirjoitti Sašan teinivuosiin sijoittuvan jatko-osan Hroniki Razdolbaja.

Toivottavasti ”Hunsvotin kronikat” saadaan vielä suomeksi, ja nimenomaan venäläisen nykykulttuurin monitoiminaisen Kirsti Eran toimesta. Törkeyden tahallisuus ja naurun vahvuus on tavoitettu oivallisesti. Joku akateemisesti laakeroitu hovikääntäjä voisi kompastella kansanomaisen huumorin ja puhekielisyyden, neuvostoarjen nukkavierun tavaratodellisuuden ja muiden detaljien paljoudessa.

Kotimaasssaan Haudatkaa minut jalkalistan taakse on otettu vastaan paitsi hysteerisen hauskana irrotteluna myös avainromaanina. Ovathan kirjailijan äiti Jelena Sanajeva ja isoisä Vsevolod Sanajev tunnettuja neuvostonäyttelijöitä ja hänen isäpuolensa ohjaaja-näyttelijä Rolan Bykov.

Törkeyden tahallisuus ja naurun vahvuus on tavoitettu oivallisesti.

Onko Bykov, jonka ohjaamassa elokuvassa Linnunpelätin (1983) 14-vuotias Pavel-poika debytoi, todella Sašan hyväntekijäksi ja babuškan vankeudesta vapauttajaksi paljastuva ”verenimijäkääpiö” Tolja? Ja onko sillä väliä?

Venäläiskritiikeissä – ja myös Suomessa – on ollut moralismin sivumakua. On kysytty avainromaanin tekijän oikeutusta ja kauhisteltu tokaluokkalaisen kohtaamaa höykytystä.

Kahden osapuilleen Sašan ikäisen pojan isänä saatan jopa tavoistani poiketen vähän ymmärtää moralisteja. Onhan jatkuva huuto, nöyryyttäminen ja koirankoulutuksesta revitty huumori jotain, mitä ei toivoisi kenenkään osaksi.

Kirjallisuus kuitenkin kertoo tästä maailmasta, ei turvallisen keskiluokkaiseksi photoshopatusta Pepsodent-todellisuudesta. Ja Sašoja on molemmilla puolilla rajaa, aivan kaikissa maissa. Siitä ei kaunistelemalla päästä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto