Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Löytämistä ohi lauseen

Markku Kaskela, 16.4.2014
Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus 407 s., Like 2014

Pekka Huotarin Pöljänpojan vakuutus on varsin miehinen kirja. Esikoisromaanissaan Huotari kertoo päähenkilönsä Hanten tarinaa kahdessa tasossa: yhtäällä mennessä poikavuosien aikaan Pohjois-Pohjanmaalla ja toisaalla nykypäivässä, kun Hantte asuu Helsingissä, on mennyt rikki ja pakertaa eheytymisensä kanssa.

Huotari tunnetaan näyttelijänä, ja kirjasta näkee, että sen kirjoittaja on lukenut plareja työkseen. Hän osaa luoda kohtauksia, kuljettaa juonta, hänen henkilönsä ovat elävänoloisia. Henkilöihin on nähty vaivaa. Ja tämä tämmöinen tietenkin teroittuu, kun on päivittäin draaman kimpussa.

Minä vain lukisin näitä kahta tarinan tasoa ikään kuin paraabeleina. Yhtäältä Hantte elää lapsuuden ja nuoruuden kipeän kynnyksen vahvojen vanhempiensa keskellä. Äidin sanotaan olleen tivolin vedenneito ja isän tykinkuula, ja tämä antaa heidän hahmoilleen ulottuvuuden originelliin vivahteeseen, vaikka he kuitenkin ovat edelleen tavallisia suomalaisia ihmisiä.

Huotari on kumman viehtynyt kalevalaisesta kielestä.

Ehkä tuttuakin tutumpaa, mutta aina jollain tavoin kirpaisevaa: Hantte saa olla muun muassa romuisen isänsä lapsenvahtina kun tämä remeltää möksällä. Tillissä kuin käki.

Selvästi valistunut mies

Poikasena Hantte lukee. Vieläpä isä tunkee hänelle kirjat käteen, patistaa lukemaan, vaikkakin myös samaan hengenvetoon ostaa pojalle torrakan ja vie metsälle ja opastaa tätä muuhun ylen maskuliiniseen.

Hantte selvästi löytää tarinoitten kautta ulottuvuuden ymmärtää edes jotenkin, mitä ympärillä tapahtuu. Tosin Hantte saa kokea tuon tuosta elämän karvauden, muun muassa törmätä järvestä pulpahtaneeseen kalmoon tai, kun on metsällä, saada vain haavoitettua saalista, linnunraaskon, jonka sitten paapa tallaa lopulta kuoliaaksi. Pojan karvaat silminnäkemiset, todistamiset.

Joista sitten sukeutuu tarinan toisen tason, nykypäivän myötä kirjan kaari, Pöljänpojan vakuutus. Ja siinä toisessa tasossa, nykypäivässä pöljänpoika on jo aikuistunut, rikki, sairastaa masennusta ja juo itsensä eroon perheestään, rakkaistaan.

Ja rupeaa yhteen toisen, yhtä repaleisen naisihmisen kanssa.

Luen tätä toista tasoa ikään kuin pyrkimyksenä parantumiseen, juuri sinä pakertamisena kuin alussa mainitsin. Koska Hantte on selvästi valistunut mies ja silti tössii, hän näkee ja yrittää välttää tössimästä enää. Paraabeli pyrkii hyvää lopputulosta kohti.

Vähemmän kerrostaen

Suomalaisessa kirjallisuudessa on viime aikoina haluttu löytää uusi, rikkaampi tapa sanoa. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Mikko Rimminen, jonka teksti on parhaimmillaan äärimmäisen loisteliasta. Tai Katja Kettu, yhtä lailla uuden klangin sanomiseen löytänyt.

Sanon vähän rumasti, mutta sanon kuitenkin: joskus ärsyttää ylikielisyys. Totta kai sanomista ja kieltä pitää uudistaa, mutta se ei saa olla itsetarkoitus. Se nimittäin ei peitä alleen yhtään sen tehokkaammin, kun kirjoittajalta puuttuu pihvi. En sano, että Huotarilta puuttuisi pihvi Pöljänpojan vakuutuksessa, mutta hän on jotenkin kumman viehtynyt kalevalaiseen kieleen.

Hän sanoo usein monisanaisesti, ikään kuin kerrostaen hyvin yksinkertaisia asioita, joita minä lukijana lukisin mielelläni vähemmän kerrostaen.

Kalevala on hieno kirja, ehtymätön aarreaitta, kliseistä kuvaa käyttäen, mutta siihen pitää jokaisen lukijan ja varsinkin siitä innoittuneen kirjoittajan luoda oma perspektiivi. Ja tarkoitan tällä tapaa sanoa, lausua, kirjoittaa. Kiemuraisuus, monikerroksisuus toimii kansalliseepoksessa. Kun samaa metodia siirtää toisaalle, kandee olla hyvin, hyvin tarkka.

Jos kirjailija hukkuu kirjansa kanssa, lukijan ei tarvitse.

Lipsuu nimittäin helposti lörpötteleväksi ja silloin ollaan hetteisellä maaperällä. Se ei ole kirjoittajan koti.

Koska sen pitää kantaa myös lukijaa. Lukijan nimittäin tekee nopeita johtopäätöksiä: jos kirjailija hukkuu kirjansa kanssa, lukijan ei tarvitse.

Meinaan vaan, että näin kirjoitettuna Pöljänpojan vakuutus kävi ainakin minulle toisinaan hieman työlääksi lukea. Sen tähden olisin toivonut, että kirjaa toimitettaessa kustantamon väki olisi jutellut kirjailijan kanssa vielä kertaalleen.

Mutta toki, tyyli on tyyli, ja se on jokaisen oma asia. Jos sillä pärjää, olkaa hyvä vain. Itse vain olen hieman jämptimmän, niuhomman lauseen ystävä: pidän lukiessa löytämisestä, mutta sen pitää tapahtua myös lauseen ohi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto