Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjailija Kejosen valkeita päiviä

Terhi Laitinen, 7.5.2002
Pekka Kejonen: Muotokuvia mustissa, muistikirjoitusta s., WSOY 2002

Pekka Kejonen on pitänyt päiväkirjaa vuoden 2001 alusta saman vuoden elokuun puoleen väliin. Hän on antanut muistiinpanoilleen nimen Muotokuvia mustissa. Nimi herättää minussa mielikuvia melankoliasta ja elämän varjopuolesta. Sellaisesta ei Kejosen kirjassa ole ensinkään kyse. Pikemminkin päivät ovat olleet hyviä, ja tekijän elämä vaikuttaa perin onnelliselta.

Puoleen vuoteen mahtuu paljon. Ensin Kuopiossa syntynyt kirjailija saa syntymäkaupunkinsa kirjallisuuspalkinnon Savonian. Kesällä ovat vuorossa 60-vuotispäivät. Vastikään Vilppulaan kotiutunut pohjoisen tulvaa paennut Kejonen matkustaa Helsingissä ja Tampereella sekä kalastaa niin koti-Hämeessä kuin Lapissakin. Arkeen kuuluu kirjoittamisen lisäksi monipuolisen kirjallisuuden lukemista ja elokuvien katsomista. Ja jazzia. Se on kirjailijan suuri rakkaus. Toinen on vaimo Kirsti, jonka Kejonen tapasi keski-iässä; ainakin päiväkirjan perusteella intohimo leiskuaa edelleen.

Tartuin Kejosen teokseen uteliaana. Olemmehan kotoisin samasta kaupungista. Kirjailijan ura alkoi juuri Kuopiossa, ja 60-luvun perimätiedon mukaan hän on ollut ”legenda jo eläessään”. Minulla on onni olla Vestäjäien, paikallisen kirjallisen yhdistyksen, nykyinen puheenjohtaja. Neljäkymmentä vuotta sitten, yhdistyksen toiminnan alkuvuosina, nuori kirjallinen lahjakkuus – Jamit-romaanin julkaissut – herra oli Vestäjien toiminnassa aktiivisesti mukana. Kerrotaan, että Vestäjien historian paras taloudellinen sijoitus oli aikoinaan silloisen puheenjohtajan junassa tarjoama aterian krapulaiselle kirjailijalle.

Sittemmin kirjailija raitistui, mistä päiväkirjakin aika ajoin muistuttaa. Hurjan miehen mainettaan Kejonen vahvistaa anekdootilla, joka liittyy erääseen Paavo Lipponen -nimiseen kuopiolaisnuorukaiseen, josta sittemmin tuli tunnettu politiikan vaikuttaja.

”Taidekellarin ympärille syntyneen nuorintellektuelliporukan liepeille ilmaantui jossakin vaiheessa Paavo Lipposen sisko. Isoveli huolestui, ja kun ei muutakaan keksinyt, otti minut puhutteluun. Tarkkaa sanamuotoa en tohdi muistaa mutta ”munista hirttäminen” oli korrekteimmasta päästä. Veljen huolen ymmärsi. Sisko oli nuori ja meno noissa porukoissa jokseenkin estotonta. Velipojan uhkaama lääkärintarkastus oli minusta kuitenkin ylimitoitettu toimenpide. Tulosta en tiedä mutta ainakaan minä en ollut se neitsyydenriistäjä jonka Paavo epäili taidekellarista löytyvän.”

Kuopion kaupunki päätti siis myöntää vuosittaisen kirjallisuuspalkintonsa Pekka Kejoselle. Kirjailija itse kommentoi kiitospuheessaan huomionosoitusta näin:

”Toistan aluksi mitä sanoin puhelimessa kun kuulin saavani tämän palkinnon. Jo oli aikakin. Ajan täyttymistä enteili lehdessä julkistettu määritelmä iästäni. Kun kirjailijan sanotaan elävän ’vanhuutensa keväässä’ se tarkoittaa tosiasiallisesti, että hän alkaa olla viimeistä voitelua vaille valmis. Näytänkö siltä?Samantapainen työtapaturma sattui 1979 kun sain valtion taiteilijaeläkkeen. Silloinen veikkaus oli puolesta vuodesta vuoteen.

[ – – – ] Suomeksi sanottuna ja markkinoiden kielelle käännettynä: koen saamani palkinnon ikään kuin myöhästyneenä optiona, jolla minut koetetaan uudelleen sitouttaa Savoon, savolaisuuteen. Se on harhaa, sillä juuriani en ole koskaan kieltänyt. Kritiikkini on aina kohdentunut niihin kieroutuneisiin ilmenemismuotoihin, joita savolaisuus, eritoten sen markkinoiminen on saanut. Ja jatkuu, vaikka minut nyt ylennetään suurten savolaisten kuten Matti Rossin ja Lassi Nummen – vain vekkuleimmat ääripäät mainitakseni – joukkoon.”

Edellisessä kiteytyy kaksi Pekka Kejosen päiväkirjan tärkeää teemaa. Ensimmäinen on vanhuus. Kirjailija korostaa, että on uskallettava kasvaa taantumiseen. Hänelle se merkitsee porvarillista kotielämää. Vanheneminen on Kejosen mukaan kuitenkin enemmän henkisyyteen liittyvää. Fyysiseen puoleen kuuluvat oikuttelevat selkä ja olkapää. On onneksi muuan ruumiin osa, joka ei oikuttele. Siitä Kejonen on erityisen ylpeä: ”Ja iloitsen, että potenssia löytyy vielä yhdelle naiselle; tärkeimmälle.”

Toinen Kejosen lempiaihe on kulttuurikritiikki. Paitsi Savonia-raatilaiset, kyytiä saavat Kulttuurirhaston käyttämät ”kirjallisuusasiantuntijat”. Osansa saavat kirjallisuuskriitikotkin. Syyniin joutuvat muun muassa Matti Mäkelä ja Antti Majander. Tässä kirjailijan neuvo meille arvostelujen väsääjille: ”Todellinen asiantuntija tuntee myös riittämättömyytensä”.

Kejonen käyttää tekstissään oivallisia kielikuvia. Esimerkiksi sopinee jo aiemmin mainittuun Paavo Lipposeen liittyvä kuvaus: ”Sisar, muistaakseni Marja, Merja tai jotakin, hävisi. Kaiketi opiskelemaan. Mutta jo tuolloin tajusin, että Paavo Lipposen vähät puheet oli syytä ottaa vakavasti. Vaikka en poliittisesti, jos muutenkaan, ole hänen kanssaan samaa mieltä monestakaan asiasta, en voi olla arvostamatta tuota luonteen juonnetta. Aikana, jolloin tiedotusvälineiden lipomista, suorastaan suihinottoa, pidetään poliitikon luontaisena toimintamallina, Lipposen vanhakantainen yrmeys on harvinaisuudessaan enemmän kuin piristävää .”

Pekka Kejosen päiväkirja tuo minulle mieleen Pentti Saarikosken päiväkirjat vain sillä erotuksella, että Kejonen saavuttaa elämässään seesteisyyden, mihin Saarikoski ei koskaan päässyt. Kirjailijoilla on myös toinen yhteinen piirre: teosten lajit. Molempien tuotannon pääosa on runoutta. Siinä missä Saarikoski haaveili suuren romaanin kirjoittamisesta, hän kirjoitti romaania omasta tsestään – päiväkirjoissaan.

Kejosen romaanituotanto mahtuu (melkein) yhteen paksuun opukseen. Toinen paksu kirja kertyy runoista. Muu tuotanto kertoo sitten Kejosesta itsestään(kin). Ei hän huono aihe olekaan. Suurta romaania ei ole, eikä sitä kaipaakaan. Pieni runokin voi olla suuri:

”Joki kuin murtoviiva”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto