Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runot kuin surumielinen menuetti

Seppo Järvinen, 22.11.2001
Pekka Piirto: Puutarha, Jonathan s., WSOY 2001

Mitä virkkoisinkaan ikätoverini, kollegani, askelkuvioista Elysionin sametinpehmeässä illassa? Mitä tavoittelee ikääntyvä runoilija? Sofistikkojen kaiken kieltämistä? Kenties hän suostuu juomaan kunnon Sokrateen tavoin oman myrkkymaljansa pohjaan saakka? Tapailen kaikenlaisia määreitä. Runoja kepeän surumielisesti tanssahdellen – ilkikurisen Panin irvistellessä pusikossa – andante glissando vai hurmioitunutta luopumisen surua? Pekka Piirto kirjoittaa runoa maailmanmiehen tavoin: seireenien laulut, argonauttien hiestä kimaltava iho, Sarasaten Tarantella, kuvien, assosiaatioiden, aukkoisten viittausten rytmikkäästi soljuva virta. Puhetta, joka aukeaa pimeän lammen pinnalla kuin lootuskukka. Kaikki niin ehyttä, ei särähdyksen särähdystä.

Piirto kirjoittaa aidosti, läheltä. Vain kokemuksen, elämisen, kautta syntyy syvää runoutta. Muistan Väinö Kirstinän sotahuudon: ”Biedermeierlyriikkaa karvapersemiehet kirjoittavat.” Niinpä niin. Nyt kirjoittavat viemäreistä nousseet niittipuseroiset kohortit bideelyriikkaa. Ajassa tapahtuu, runossa tapahtuu. Kapakkarunous kukoistaa, kullakin ajalla omat kuvainraastajansa, kunnes aika ajaa tyhjän karjujien ohi. Runous on pitkään ollut perhosilla koristeltu eksoottinen kukkaketo tahi topeliaaninen idylli, modernistien kielilaboratorio, nuorten vihaisten miesten tunkio. Tunkiosta löytyvät mehevimmät lierot. Runoutemme mustasukkaisesti varjellut ekologiset lokerot, tuulesta temmatut koulukunnat. Runoutemme yksipuinen reaalisosialismi, monistetut ilveilyt, kamikadzekirjallisuus, jota ei ole. Hampaaton ironia ei pure, myönnettäköön. Sallikaamme kaikkien kukkien kukkia. Ilo, murhe, olkoon lukijan päänsärky; viis siitä, että runoilijat syleilevät toisensa kuoliaiksi.

En ole kirjoittamassa vanhan sofistikon puolustuspuhetta. Runoilija tekee sen itse antautumalla vallattomaksi odotellessaan Kharonin lauttaa. Tuo vanha veijari pysyttelee kyllä tarpeeksi kauan toisella rannalla. Noutaja toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi: ”illat vielä veräjältä päin tulee / yöt kosteilla poluilla asettuvat lehmusten alle / kuolemaan valmis mies on harvinainen / valmisvaate kyläkaupan ikkunassa / ja kun Kharon joskus veneesi tälle rannalle soudat / souda kovaa ja kokka kohisten että kuulemme / jos olisimme sisällä kammarissa ja nukkumaan menossa”. Kuinka ollakaan, muinainen Kolkhis onkin poroporvarillinen Mikkeli, Kharonin lautta / vene on Kellgrenin puksuttava paatti, Mendelssohnin e-mollikonsertto syntinen lavatango, Alkibiades saapuu Platonin Pitoihin päissään, mutta Bush on lakannut imemästä viinaa. Mikään ei ole pyhää, paitsi runon metriikka, säkeiden lähestulkoon täydellinen asemointi. Puutarha, Jonathan on silmän ja korvan mirhamia.

Piirto ei ole pitänyt turhaa kiirettä. Puutarha, Jonathan on runoilijan kahdeksas teos, kenties parhain. Piirto ei vaeltele puutarhassaan kamarioppineen viitta harteillaan, jos kohta sulokas sensualismi, yksisarvisen hilpeä mäkätys timjamilta tuoksuvalta vuorelta, ei vaadi tuhkaan ja säkkiin verhoutumista. Piirto osaa myös vietellä lukijan täydentämään antiikin tietämystään: ”uiden merta pitkin yksi nereidi / kipusi omenapuuhun alkoi laulaa taas”. Tahalliset kielen kömpelyydet ovat tekstin suola.

Saattaa olla, että kaikki lukijat eivät murisematta niele Piirron omavaraista ja -valoista estetiikkaa. Puutarha, Jonathan on sisäinen dialogi, monologi itsen kanssa. Rivien välistä (sic!) voi lukea rippiä, ripitystä. Kuolema ei ole haudanvakava asia. Maailma virtaa, kuvat virtaa, panta rei.

Cregory Corsolta löytyy soma loppukaneetti: ”Sointisi sinun / tosi & sisin / rippi / sielukas & kaunis” (Milesille).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto