Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pentti Holapan Lonely Planet

Juha Virkkunen, 31.1.2005
Pentti Holappa: Sotapäiväkirja s., WSOY 2004

Päiväkirjanpito on kirjailijakuntamme omalle Jean Genetille luontevaa kirjoittamisen vuorotanssia. Paitsi että hän kolumnistin kokemuksellaan havainnoi globaalia makromaailmaa, päivittää maailmanpolitiikkaa, hän tarjoaa meille kutkuttavan avoimesti suorastaan seismisiä reitityksiä mikromaailmaansa. Maailmaa matkaavalle Pentti Holapalle pienikin kylä on maailmankylä, jossa hän liikkuu jopa samanaikaisesti monessa havaintotodellisuudessa. Päiväkirjassaan hän onnistuu lomittamaan makro- ja mikrotasot, siirtymään järkiperäisestä tunnepitoiseen. Hätkähdyttäen hän luo katseensa sinnekin, missä kliseiden homesienet pumppaavat itiöitä ja rikkaruohot odottavat uutta kitkemistä. Hänen energinen elämänsä on värikäs kuin palokärjen rinta.

Vai pitäisikö sanoa että hän on kirjailijapersoonana, julkisesta minästään huolimatta, valkoselkätikkoja. Holappa on löytöretkeilijä paitsi Kazakstanin aroilla myös silloin kun työskentelee minimieksistenssin edellyttämässä työkennossaan. Sielläkin hän, kuin välillä katupeiliin silmäten, luo sanaista verkkoaan ja täydentää sitä sekä eläytymällä kohtaamiinsa henkilöihin että mediaa imuroiden. Miten herrasmiesmäisen viitseliäästi hän toteuttaakaan kutsumustaan – ”connecting people”. Hauskat kohtaamiset lounailla ja päivällisillä tuovat huojennusta myös huoleen kumppanin, Olli-Matin, vaihtelevasta terveydentilasta.

Sotapäiväkirjassa kirjailijan tutka virittyy merkintöihin samoihin aikoihin, kun amerikkalaisten johtama liittoutuma alkaa panssarein ja pommein ”vapauttaa” Irakin öljylähteitä Saddam Husseinin hirmuhallinnosta. Siitä kirjan merkinnät kulkevat noin vuoden päähän, eivät kaukanakaan amerikkalaisen sotakoneen rumputulesta. Kirjailijan näköalapaikka (tiedotusvälineineen) on etupäässä nuorena tutuksi tullut Nizza. Ja sinne hän asettuu semminkin kun hänen pitkäaikainen ystävänsä Olli-Matti Ronimus määrätään siellä keuhkosyövän tähden solunsalpaajahoitoon. Kirjansa esipuheessa Holappa päättää: ”Minun paikkani on hänen lähellään.” Ja he saavat tuekseen Rivieran suomalaisen siirtokunnan hyvät enkelit.

Kirjoittaa – kääntää tiimalasia

Tyyliltään hirtehinen Sotapäiväkirja hitsautuu kuin saumoitta matkaajamme edeltäviin lokikirjoihin (Ajan merkit 1990), ja sen seuraajaan (Jokapäiväistä aikaa – kirje 1995). Ne ovat samalla arvostetun lehtikolumnistin esseistisiä merkintöjä ajan riennosta, ja samalla tunnustuskirjeitä tekijää inspiroivista ja kiihdyttävistä intiimeistä asioista, ystävyydestä, takaiskuista, seksuaalisuudesta, luonnon tasapainohäiriöistä, tai demokratian sudenkuopista. Välillä moraalisaarnaksi kohoavan vimmansa hän tyynnyttää seuraavassa hetkessä eleganteiksi suvantokohdiksi, joissa uusimman populaaritieteen (hänen intohimonsa) esittelemät tutkimustulokset tarjoavat pahalle tuulelle vastaseerumiaan, valon kajahduksia.

Lääkereseptejä hän ei ajan sairauksiin, kuten islamistisen fundamentalismin mielipuolisimpiin purkauksiin, jakele. Sääliä ja armollisuutta hän kylläkin suosittelee. Omiin muslimiystäviinsä hän suhtautuu kuin vuoropuhelua käyvä katekeetta, usein ymmärtävään huumoriin pistonsa kätkien. Mutta ymmärrys loppuu, kun maailman kaikkinainen vihan kuona tulee silmille: kapitalismin ryöväysretket, uusliberalismin markkinamensevismi, homofobiat, kuolemantuomioita allekirjoittavat valtiaat (vasalleineen), väkivallalla mässäävä uutisviihde, loiskiehunta, diskomusa, kauniiden (ja ostovoimaisten) nuorten huono tapakulttuuri, järjestäytynyt saatananpalvonta, ja niin edelleen.

Mutta päiväkirjan pito – kirjoittaminen yleensäkin – on Holapalle elämään kurottumista, yhtä tarkoituksellista kuin tiimalasin kääntäminen. Kirjoitan, siis olen olemassa. Saan sanoa! Lukijalle teos käy myös oppitunnista itsetunnon ja omanarvontunteen tutkiskeluun, toleranssin ja tasapainon pontimiin. Masentavien tuntojen jälkeen sopii vinosti nauraa – jos ei aina itselleen Belsebubille niin inhokille itsessään. Kirjoittajan maniat – vegetarismin ylistyksestä George W. Bushin pönttöyden kiroiluun – tuovatkin eittämättä mieleen surrealismin vihtahousun Luis Buñuelin muistelmat (Viimeinen henkäykseni 1982, suom. Sulamit Hirvas) kun Buñuel ”Puolesta ja vastaan” -luvussa laukoo: ”Pidän manioista. Minulla itsellänikin on muutama mania. Maniat auttavat elämään. Surkuttelen ihmisiä, joilla niitä ei ole.” Holappa kertoo manioistaan ihastuttavan häpeämättömästi, luo yhtäältä huolestuneen pilakuvankin itsestään, vaippahoidossa, mutta pian painajaisunesta toipuneena jatkaa kelpo hedonistina. Vieron ja lemmin!

Esimerkkinä saavuttamattomista ihanteista on hänen liikuttava kiinnostuksensa rugbyyn urheilulajina mutta myös nöyrtyminen epämusikaalisuutensa suhteen. Musiikki onkin planeettoja, joihin hänellä ”ei ole kulkuneuvoa”. Sen sijaan rumpujen rytmi (myös Buñuelin lajeja) tuntuu hyvältä oman runonluennan taustana. Vain kerran, muistaakseni Ajan nuolissa, Holappa kertoo hieman ujostellen rokanneensa. Mutta paikka olikin Semipalatinsk, Neuvostoliiton suljettu atomikaupunki, jonne ei edes Lonely Planet ole saanut tirkistää, arvelen.

Sähköpostiaddiktio

Vaikka Sotapäiväkirja on jo kalendaarisesti ikääntynyt tosiaikaisen maailman menosta, teos on eräässä mielessä uudenuutukaista dokumenttilajia. Se on kirjallisuudessamme ensimmäinen sivistyneen aikuisen määrätietoinen omistus elektroniselle kirjekulttuurille. Samalla se on todistus riippuvuudesta sähköisen viestinnän lumoukseen (en nyt puhu alalajista, chattailusta). ”Sähköpostiyhteys maailmalle tuntuu elintärkeältä ikään kuin ilman sitä ei selviäisi…” Holappa jatkaa: ”Elämä sähköisen tietoliikenteen varassa on yhtä arvaamatonta kuin merenkulku, ja yhtä välttämätöntä, siis välttämättömämpää kuin elämä, kuin yksilön elämä kollektiivin kannalta”, hän tarkentaa. Siis: jos jokin inspiroi häntä eniten, on se jokin ääneti meiliboksiin solahtava e-viesti. Ja vaikka hän myöntää, että sähköisten yhteyksien ansiosta ”erakon” elämäkin täyttyy hälinästä, niin mikä ilonaihe onkaan, kun joku ystävä maapallon toiselta laidalta odottamatta muistaa ”hänet maanpakolaisen leudossa yksinäisyydessä”. Äkkiä kaivattu vastaväittäjä on läsnä. Ja small tai long talk voi piristää koko alkavan päivän. Käpistelemällä rakasta sylimikroa voi järjestää jos ei koko maailman asioita niin ainakin oman puolueen.

”Jätän nyt kosmologian. Keskityn omaan napaani todeten valloittaneeni itsenimuotoisen tilan, jota radio, televisio, sähköposti ja matkapuhelin laajentavat fyysistä pyylevyyttänikin laajemmalle.” Ikäväntorjuntaa, mikä ettei, ja Holapalla on siihenkin takataskussaan täydentävä ominaisuus ”ikävystyä miellyttävästi”, mitä se sitten onkin. Minulle se on samanlainen arvoitus kuin ”rakkauden orjuus”, jota hän uusimmassa kokoelmassaan Norsun ääni (2003) puolustaa, koska se antaa vastalahjaksi ainakin illuusion rakkaudesta…

Ilonaiheita satelee kirjan mittaan kosoltikin: kirjan sivuilla hän vastaanottaa ainakin 25 sähköpostia, ja saman verran hän tutkailee sanomalehtien antia – lukupaketeista jykevimmän ollessa tietenkin Le Monde liitteineen. Radio Suomen ulkomaanlähetykset tulee nekin noteerattua ahkerasti. Television kotijumala palaa sekin työstudion nurkassa. Kotimaisen kaunokirjallisuuden jäätyä taka-alalle on siitäkin jotakin sanottava. Kirjallisuuden tulee olla vaikeaa, hän sanoo. Saisio ja Kiiskinen tulevat asiallisesti punnituiksi, mutta muuten konkarimme kuittaa uuden kirjallisuutemme ilmiöt hämäräksi insinööriproosaksi ja kivitalotehtailuksi.

Sen sijaan ikänestorin pysyviä valtauksia ovat kansantajuiset tietokirjat, aihepiirinään esimerkiksi fysiikka tai kosmologia. Mutta jos ja kun käteen sattuu todellisia lukuelämyksiä, tarvitaan kovempia järkytyksiä kuin mitä Buñuelille olivat aikanaan Darwin tai Einstein. Markiisi de Sadekin on jo haudattu. Paikkaamatta jääneiksi yleissivistyksen aukoiksi osoittautuvat nyt muun muassa suomalaisen lingvistin Esa Itkosen älylliset, ilotulituksen kaltaiset tykitykset, joihin Holappa suorastaan hullaantuu.

Pidä ystävää kädestä

Jo aiemmissa teoksissaan Holappa on sanonut suurimmaksi ilonaiheekseen ”ystävyyden, henkisen ja fyysisen rakkauden, ihmisten ja muiden eläinten ja kasvien kauneuden, sen etuoikeuden että saa välähdyksenomaisesti olla olemassa ja luulla tajuavansa sen.”

Päiväkirjan edetessä hän usein toteaa, että Olli-Matin terveydentila, oikeammin sairaus, varjostaa pikkuasioitakin. ”Huolten verhoksi kudon metafyysistä ihmettelyä”, Holappa murheissaan kirjoittaa. Olli-Matin hän on ajat sitten määritellyt iloiseksi runoilijaksi ja todennut hänen runojensa poikkeavan kansalliskirjallisuutemme synkästä perusvireestä. Olli-Matti Ronimus on kirjoittanut myös mietteliäitä runoja. Seuraavaa lyhyttä tekstiä hän sanoo credokseen, julistuksekseen:

”hyväksyä vähäinen ilo ja pienikin rauha onnettomalle riville
joka ei saa unta joka ei syö jota painajaiset ahdistavat
uskonsa menettäneen tai siihen loputtomaan
hukkuneen vuoksi
ihminen ei ole yksi ei luja eikä päättymätön”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto