Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Paikkaansa hakeva kivijalka

Jouni Tossavainen, 13.7.2004
Pentti Saarikoski: Runot s., Otava 2004

Klassikon raja on 50 vuotta, ja tämän riman Pentti Saarikosken Runoja ylittää neljän vuoden päästä epäilemättä rimaa hipaisematta. Vuoden 1958 arvosteluissa Saarikosken esikoisteoksesta ei leivottu klassikkoa, mutta hyvän, helsinkiläisen kaveripiirin tuella kirjailijan ura lähti rahoittumaan modernistien leirissä V. A. Koskenniemen vanhoillisia vastaan.

Oppipojan aika kesti kolme vuotta. Neljännessä kokoelmassa Maailmasta, 1961, runoilijan sanotaan hyvästelleen modernistit ja ateljeekriitikkonsa Tuomas Anhavan ”Perunavaras”-runon säkeillä, joissa ’pahvista leikattujen runoilijoiden suusta tuli puhetta kuin kirjoitusta’. Sen jälkeen mestarin kirjoituksen piti olla lähempänä sitä epätäydellistä puhetta, jota kansan sanotaan puhuvan.

Kun runoilija varasti porvareilta perunat, hän yritti istuttaa ne Marxin peltoon. Kun Saarikosken perunat oppivat kommunistin tavoille, niistä keitettiin viinaa, johon kirjailija meinasi hukkua 1960-luvun lopulla. Viina vei lopullisesti miehen vasta Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla vuonna 1983, kun kylmä koskenkorva ampui kuumat veret Saarikosken molemmista päistä. Klassikolle jäi vajaaksi klassikon ikärajasta neljä vuotta.

Patsaan kaatajat

Toisaalta, jos Saarikoski pani korkin pullon suulle, lopetti murhaavan nortin vetämisen ja juhlisi syyskuun 2. päivänä 67-vuotissynttäreitään, niin kukaties klassikosta ei mainittaisi. Kukaties jatkettaisiin tohtori Esa Saarisen Punk-akatemian, Pirkkala 1980, linjalla: Saarikosken keväällä 1980 ilmestyneen proosateoksen nimi on ’Asiaa tai ei’, mutta osuvampi otsikko sille olisi ’Kirjoitan kirjan, olipa asiaa tai ei’. /- -/ Saarikosken kirja on pohjanoteeraus. Se on pohjanoteeraus, koska miehellä ei ole mitään sanottavaa.

Kun kaksikymmentä vuotta myöhemmin kysyin Saariselta asiasta, hän oli edelleen sitä mieltä, että Saarikoskella ei ollut mitään sanottavaa.

Toisen silmiini sattuneen yrityksen Saarikosken jalustalta tiputtamiseen teki kirjailija Kari Kontio. Vähän vanhempana hän myönsi, että runoilijan patsaan kaataa kätevämmin, jos ei perehdy turhan syvällisesti runoilijan tuotantoon.

Toisin kuin Kontio Pauli Pylkkö näyttää jopa lukeneen Saarikosken tekstejä. Semiootikkojen lehdessä Synteesi 4/1990 julkaistua Pylkön artikkelia ”Runoilijan tieto — filosofinen johdatus Pentti Saarikosken myöhäistuotantoon” pidetään edelleen epätavallisen kriittisenä. Lähdeviittauksia myöten tuntemattomaksi ja tittelittömäksi jätetyn Pylkön mukaan Saarikosken tietäjärunoilija tahtoi päästä isojen poikien neuvotteluihin, mutta shamaanin laiskan ajattelun todelliset tiedot sosiaalisista ja poliittisista ongelmista olivat noin sata vuotta ajastaan jäljessä. Pylkön loppupäätelmä on selvä opetus:

Voidaankin sanoa, että Saarikosken tekstien vanhahtava estetiikka ja pelokkaan sulkeutuva maailmankuva sopivat hyvin yhteen hänen julkisuudessa luomansa runoilijatyypin kanssa. Yhtä vähän kuin hänen tekstiensä maailmankuva todella pystyy tarjoamaan vastusta nykyaikaiselle luonnontieteelliselle maailmankuvalle, yhtä etäällä tuo boheemirunoilijan rooli on todellisista sosiaalisista ja poliittisista ongelmista. Ja niiden välissä harhailee Saarikosken tajunnanvirta reliikkinä poeettisesta tekniikasta, joka oli ajankohtainen ennen hänen syntymistään. Eksynyt lapsi kiertää jälleen kehää hämärtyvässä metsässä ja supisee itsekseen hillitäkseen pelkoaan.

Neljännen yrityksen löysin runoilija Peter Mickwitziltä, jonka mielestä Saarikosken huono hetki löytyy kokoelmasta Kuljen missä kuljen, 1965. Mickwitz käyttää kokoelmaa esimerkkinä pekkoraalista — eli väärinluettuna naurettavaksi muuttuvasta runosta –, ja siihen Kuljen missä kuljen tarjoaa aineistoa.

Vuonna 1996 Mickwitz jäi innolla odottamaan fil.tri. Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerran seuraavaa osaa saadakseen selville, kuinka sorsien uiskentelu on vaikuttanut ”poloisen runoilijan elämään” seuraavissa säkeissä:
Katajanokan kanava oli keskeltä sulana,/
>siinä sorsat uiskentelivat, monimutkaisia ovat asiat.

Kirjasta Kuljen missä kuljen Saarikoski sentään ehti poistaa Parnassossa 4/1965 julkaistut nerokkaat säkeet: Ulkona oli koleaa. Aleksanteri II:n patsaan ympäriltä lumi oli/ sulanut, siinä oli havuja. Tietysti nämä ovat pahansuopia lukutapoja, eikä tätä pekkoraalia pitäisi Mickwitzin mielestä ottaa liian vakavasti: Hänen koskemattomuutensa on aivan toista luokkaa kuin tavallisten kuolevaisten kirjailijoiden, minkä hän myös itse on todennut seuraavissa mieleenpainuvissa säkeissä: ’Ajattelin ettei minun tarvitse puolustaa/ kantaani, koska se on oikea.’ Ei, Saarikoski ei kaipaa puolustusta. (Nuori Voima 6/1996)

Kivijalka: Tähänastiset runot

Saarikoski rakensi jalustan patsaalleen toimittamalla runonsa kokoelmaan Tähänastiset runot, 1978. Saarikosken omien sanojen mukaan hänen 40-vuotispäiväkseen valmisteltu kivijalka ei ollut pelkkä kooste hänen kokoelmistaan, vaan ”kokonaan uusi kirja”, josta Otavan eli kustantaja Paavo Haavikon pitäisi maksaa uuden kirjan tekijänpalkkio. Jäi maksamatta.

Tarkan elämäkerran (Pentti Saarikoski. Vuodet 1964 — 1983, Otava 2003) mukaan Paavo Haavikko hiiltyi luettuaan Tähänastisten runojen kommenteista maininnan Erkki Reenpäästä Hipponaks-käännösten kielenkorjaajana: ’Sivisti-sievisti’ oli väärin sanottu, Haavikon ironia kihisi sappea lähettämättä jääneessä kirjeessä Saarikoskelle: ’Esipuheesi on paitsi korkeakirjallinen myös peräti ja syvästi kirjallisena saavutuksena hieno, kokonaan omaelämäkerta, tekijänsä tekemä.’

Kun runoilija rakentaa muistopylvästä itselleen, mitä hän tekee? Tätä voi nyt miettiä, kun käsillä on Runot, johon kustannustoimittaja Mikko Aarne toimitti kaikki Saarikosken runokokoelmat ensimmäisten painosten mukaisessa asussa sekä valikoiman runoja kokoelmien ulkopuolelta. Joltakulta löytyy – tai ainakin
kirjastosta löytyvät – Saarikosken kokoelmien ensipainokset, mutta minulle Runot tarjosi rattoisan puhteen ja runouden kuntokoulun, kun mietin Tähänastisten runojen poistoja ja muutoksia.

Tämän juttelun jatkossa keskityn pääasiassa näihin kahden teoksen eroihin. Kun jykerrän muistopylvään jalustaa, pidän edelleen patsaan päänä Saarikosken Ruotsissa kirjoittamaa Tiarnia-trilogiaa, ja koko runoilijan tuotannon ikuisesti liehuvana tukkana kokoelmaa Hämärän tanssit, 1983.

Vanhan miehen päässä tukka ei pysy ilman patalakkia, mutta toisin kuin vuoden 1962 klassikkokokoelmassa Mitä tapahtuu todella?, jossa nuori mies vielä repii päästään hiuksia kuin eläväisiä fragmentteja, viisas tietää että tukka lähtee neronkin päästä repimättä. Kaljuja tässä ollaan pian aikaa kaikki, ja sillä matkalla olisi hyvä, jos olisi mukana tyttö/ kaunis kuin voikukka, joka johdattaa pimeään.

Reenpää sivisti neljä sanaa

Tarkistetaan ensin, mitä Erkki Reenpää ”sivisti-sievisti” Haavikon hermostumisen arvoisesti.

Tähänastisten koottujen selitysten mukaan Saarikoski palautti sukupuolielinten nimitykset siksi, mitä ne olivat käsikirjoituksessa, ennen kuin Otavan toimittaja Erkki Reenpää sivisti-sievisti ne. Reenpään kynänjälki näkyy kokoelman Runot ja Hipponaksin runot neljässä sanassa, kun Saarikoski hävittää kokonaista kymmenen runoa muistopylväästään tämän kokoelman kohdalla.

Reenpää sivisti ’kyrvän kaluksi’, ’perseen pyllyksi’, ’munat paikoiksi’ ja ’kullin kaluksi’, ja silti Tarkan elämäkerran ensiosan mukaan seksuaalitabuilla leikittely johti hyökkäykseen rivoja kirjailijoita ja ahneita, rahanhimossaan ihmisen alkeellisimpiin vietteihin vetoavia kustantajia vastaan. Saarikoski sai jopa nimityksen nuorten kirjailijoiden ensimmäiseksi ”persehtijäksi”.
Neljä sanaa kutsuivat uuden runon pahaa poikaa Saarikoskea iloiseen taisteluun, jossa Tarkan mukaan siisti imagistinen runo ei enää riittänyt. Panoksia piti koventaa. Vitun, viinan ja politiikan jälkeen neljään sanaan törmättiin jälkeen vuonna 1977 Haavikon kirjoituspöydällä, ja nämä neljä sanaa saivat Haavikon näkemään, millaista kivijalkaa kilpaileva runoilija patsaalleen tahtoi nostattaa.

Saarikoski sievisti kivijalkaansa

Jos Saarikoski kirjoitti kootuissa selityksissään, että muuten en ole esikoiskokoelmaani juuri karsinut, selviää Runoja lukemalla, että 38:sta runosta seitsemän on poistettu. Poistojen syyt ymmärtää, kun näkee vanhemman Saarikosken hävittämän edustavan nuorukaisrunon, joka alkaa Olen rohkea. En/ edes kuolla pelkää.

Yhtä edustavasti pystyynkuollut on toisen poistetun runon riiminikkarointi:

Vähitellen ikkunaan/
yö nojaa koko painollaan,/
et maailmaa voi nähdä nyt/ja nyt et itseäsi;/näin kerran kaikki katoaa/ja paha rangaistuksen saa.

Yhdeksässätoista vuodessa Runoja-esikoiskokoelman toisen runon ensisäkeen ”Öin tutkin sieluani” sanasta ”Öin” on tullut aivan suuhun sopimaton hevosenkenkä, joten Saarikoski korvasi sen sanalla ”Yöt”. Ilmeisesti menneiden aikojen runohelskyttely ei saa näkyä edes tämän verran runoilijan patsaassa.

Toisten runojen, 1958, selityksissä Saarikoski toteaa, että tästä kokoelmasta on karsiutunut runoja enemmän kuin ensimmäisestä. Kuitenkin karsittuja on yhtä monta kuin esikoisessa. Suhteellisesti väite pitää silti paikkansa, sillä toisessa kokoelmassa on runoja yksi vähemmän kuin ensimmäisessä. Myös kolmannesta kokoelmasta Runot ja Hipponaksin runot, 1959, karsiutui yhtä paljon kuin esikoisesta ja toisesta kokoelmasta.

Runon ”Ovi rämähti irti” kohdalla Saarikoski selitti: En pysty enää kirjoittamaan loppua uudestaankaan ja jättäisin sen mielellään pois, mutta silloin minua syytettäisiin itsesensuurista.

Mitä sensuuria lie, mutta ”Vallankumous”-nimen saaneen runon loppu on kirjoitettu uusiksi. Alunperin loppu on: maassa on lunta/ metrikaupalla/ miten pupun mahtaa käydä?/ eikö ovi pitäisi vihdoinkin laittaa/ toveri herra?. Tähänastisissa yhtäkkiä runoon loikkinut ”pupu” onkin ”me”:

Maassa on lunta/
metrikaupalla/miten meidän käy?/eikö ovi pitäisi vihdoinkin laittaa/toveri herra?

Voiko oppipojasta mestariksi vihkiytymiseksi tulkita sen, että neljännestä kokoelmasta Maailmasta, 1961, karsiutui vain kolme runoa? Ei voi, koska kirjassa on vain 30 runoa, joten suhteellisesti harsintahakkuu oli yhtä ankara kuin edellisissä teoksissa.

Runoilijasta papiksi neljässä vuodessa

Vain kaksi poistoa löytyy kokoelmasta Mitä tapahtuu todella?,1962. Ensinnäkin: ja kauniit tytöt/ jotka on pukeutuneet/ riisuutumista silmälläpitäen ja
toiseksi: minun alkaa käydä sääliksi/ Tanner ja Leskinen/ Tanner jo niin vanha mies/ ja Leskinen vielä niin nuori.

Toista poistoa eli sensurointia käytin Hevoskompin, 1998, runossa ”Mustien valojen ilta”, toisen tietävät kaikki. Mitä säälimistä, eikä ainakaan dialektiikka voi olla, jos toinen on vanha demari (Tanner) ja toinen on nuori demari (Leskinen)? Niin nuorelle kuin vanhalla liike on tärkeintä. Sitä näyttää löytyvän vaikka ilman päämäärää, mihin viittaa myös Saarikosken seuraavan kirjan nimi Kuljen missä kuljen, 1965. Kulkee niin hyvin, että runoilijan korjaukset ovat: ”minun teki häntä mieli” po. ”halusin häntä”.

Kuljen missä kuljen VI-ja VII-osastoksi Saarikoski karsi poliittisen lavarunouden kokoelman Ääneen, 1966. Hän piti näitä runoja pelkkinä puheen käsikirjoituksina, jotka eivät kestäisi painamista, ”mutta kyllä niistä monet sen kestivät”.
Kyllä, mutta Äänestä löytyvät runoilijan patsaan rumimmat työt ja oksennukset: Olen tehnyt työni, nyt olen tässä, aamulla,/ paha olla,/ miten murheellista… Olen kulkenut tietäni, yön pohjaan, moneen kertaan olen/ elänyt päivän ja yön…

Ei ihme, että ääni meni, kun oli niin paha olla ja monta kertaa piti käydä jopa työssä. Saarikosken itsekriittisin sanoin: Kirjoitin helposti kuin pappi saarnaa; ja minulle tuli saarnanuotti, toistin itseäni, uutta sanottavaa oli yhä vähemmän.

Kaksi muusaa, kaksi kirjaa

Kun Saarikoski opetteli puhumaan uudelleen, rakkaudesta löytyi sanottavaa kokoelmiin Laulu laululta pois, 1966, ja En soisi sen päättyvän, 1968.

Itäsaksalaisen runoilijan Sarah Kirschin innoittamana lähtivät liikkeelle runot kirjaan Laulu laululta pois, ja Saarikosken kootuissa selityksissä todetaan 11 vuotta myöhemmin: nyt olen joutunut karsimaan ja pilkkomaan säälimättömästi. Kuitenkin poistettuja runoja on vain kuusi 40:stä, neljästä on poistettu säkeitä ja kahta runoa on muokattu.
Kun korjaukset ovat yhtä suuria – tai pieniä – kuin ensimmäisissä kokoelmissa, miksi runoilijan piti yrittää sievistellä rakkauttaan? Entä seuraavan kokoelman kohdalla, kun muusana on toimittaja Tuula Setälä? Miksi Saarikoski halusi poistaa runouden kivijalastaan tämän runon, jonka tiettyinä aamuina kuuntelee mielellään Henrik Otto Donnerin säveltämältä levyltä: Älä anna minun kuolla./Keitä minulle velliä. Pari kanamunaa./Minulla olisi vielä vähän asiaa sinulle.

Toinen poistettu runo on Takaikkunasta lapset katsoivat ulos:/ Maarit laiturissa, ja sen ymmärtää vähemmästäkin raakkien joukkoon, mutta mikä asia oli poistaa Tuulan keittämät aamuvellit ja munat, jotka Tarkan mukaan pitivät juomarin hengissä?

Oliko tämä paikka runoilijalle liian ankara vai romanttinen halkeama muistettavaksi silloin, kun hän rakensi patsaalleen vasta jalustaa toiseksi viimeisen muusansa Mia Bernerin keittiössä? Viinalla runoilija rajasi neroutensa, tuotteliaisuutensa ja päivänsä sen kokoiseksi, että sen kesti katsoa loppuun asti, mutta jostain juopon pullojen piilottelun häpeä hiipi puseroon kuin isällä ja sitä tietä muistopylvääseen, joka runoilija Pushkinin sanoin syntyi näin:Loin hengen työllä itselleni muistopylvään.
Toinen asia on se, että Saarikoski kirjoitti kokonaan toiseksi tämän ”En soisi sen päättyvän” runon: Kun olemme Karjaalla,/on jo pimeä. Mitä on/kun olemme Helsingissä.

Tähänastisissa runo on: Kun tulemme Karjaalle/ Helsingissä/ on jo pimeä. Toiseksi kirjoittamista Saarikoksi selitti esimerkiksi siten, että olisi voinut tehdä sanansa vieläkin kalliimmiksi. Ilta-Sanomien toimittaja oli nimittäin laskenut, että kirjassa on vain 621 sanaa, ja yhden sanan hinnaksi tuli kaksi penniä. Saarikosken hybris rinnasti runoilijan Jumalaan, kun hän lähetti Ilta-Sanomiin kirjeen, jossa kehotettiin laskemaan kuinka monta ihmishenkeä on tullut maksamaan yksi Jumalan sana. (Tarkka II, 191)

Hämärä tanssii lisäsäkeissä

Eniten muutoksia, joista Saarikoski ei tehnyt oikeaa tai väärää todistusta, löytyy teoksesta Katselen Stalinin pään yli ulos. Runoilijan vuoden 1977 huomautuksen mukaan se on näet luonteeltaan sellainen kirja ettei sitä koskaan voi lyödä lukkoon. Kaksi vuotta myöhemmin selitys kuului: Olin polttanut Stalin-kirjan käsikirjoituksen, koska kahden vuoden yhtämittaista alkoholinkäyttöä seuranneessa kuukausien mittaisessa fyysisessä ja henkisessä krapulassa kirja alkoi minusta tuntua sietämättömän kurittomalta.

Nyt teos on lukossa, ja työläästi luin, mitä Saarikoski halusi lisätä vuonna 1977 siihen mitä hän julkaisi vuonna 1969. Yksittäisten säkeiden poiston ja kahden pidemmän sensuroinnin vastapainoksi ensiosan pitkiin runoihin on tullut parikymmentä lisäystä, joista pisin peräti yhdeksän säettä.

Saarikosken epäpuhtaan runouden estetiikkaa selventävät lisäsäkeet, joista kolme viimeistä on napattu kuten bricoleur siitä mikä käsillä: mutta tauluja ei pitäisi asettaa näytteille,/ niiden pitäisi tulla vastaan yllättäen,/ sattuman oikusta/ kuten nämä/ kaksi kirjaa tähän.

Muistopylvään pääosan taikka patsaan patalakin kannalta mielenkiintoisimpia lisäyksiä ovat Hämärän tanssiin, 1983, johdattavan voikukkatytön kannalta säkeet:

Jeesus ei ollut Jumalan poika, Jeesus oli tyttö./–/ Minä olen tullut lapsen kaltaiseksi,/ minulla on kädessä sormet ja ilmansuunnat ja tuulet,/ kaikki viisi,/ ja Jumala on se mikä päättyneestä liikkeestä on jäljellä./–/ sinä,/ tanssi minulle Jumala!/ Jumalan poika,/ tanssi minulle isä! Ja kaikki nämä lisäykset löytyvät samalta liuskalta runosta ”Iso musta laiva tulee satamaan”.

Töitään 60-luvun lopulla Saarikoski selitti jonkinlaiseksi automaattikirjoitukseksi: Kun pikkuvihkoja oli luonteva määrä täynnä, kirjoitin tekstin koneella puhtaaksi, sitä sen kummemmin korjailematta tai toimittamatta.

Vaikkapa edellisten säelisäysten valossa selitys ei tunnu uskottavalta, ja samaan tulokseen tuli Tarkka varsinkin proosateoksen Aika Prahassa, 1967, kohdalla. Muistaakseni Kirje vaimolleni, 1968, lipsahtaa korjausten puolelle vasta kymmenennen rivin kohdalla.

Onnen ajan, 1971, 65:stä runosta on poistettu vain yhdeksän ja vielä vähemmän Alueesta, 1973. Näiden Saarikosken
”leinonajan” kokoelmien kohdalla ei menetä paljon, vaikka ne olisi nauttinut pelkästään Tähänastisista selityksillä tai ilman.

Neljän vuoden tauko runokirjojen julkaisemisessa loi toiveita tähden sammumisesta, mutta se vain kirkastui kun Tanssilattia vuorella ilmestyi vuonna 1977, ja sen huomasivat myös arvostelijat. Kivijalan valaminen ei ollut hukkatyö Ruotsissa, ja runoilijan talo valmistui Valamoon tälle paikkaansa hakevalle perustalle kuusi vuotta myöhemmin.

Roolirunon pakko

Kaksikymppisenä Saarikoski haukkui nuoruutensa mielirunoilijat. Uuno Kailaskin kompuroi alinomaa henkilökohtaisten pyyteittensä ja ongelmiensa kaatopaikalla niin että runot kiinnostivat tuskin murrosikäisiä. Runollisen yksilön tilalle Saarikoski löysi FT Pauli Pylkön tyylillä kirkkaan ja kovan fysiikan, joka todisti romanttisen hengen ja aineen ristiriidan yhdeksi ja samaksi epätarkkuusperiaatteeksi.
Samassa romantiikan vastaisessa hengessä Saarikoski jatkoi kaksikymmentä vuotta myöhemmin todistellessaan, että 60-luvun teokset eivät ole mitään tunnustuskirjoja, vaan pitkiä roolirunoja; niitten ’minä’ ei ole niitten kirjoittaja. Uskotaan.

Tähänastisten koottuja selityksiä lukemalla on pakko uskoa, että Saarikoski ei koskaan ’kompuroinut henkilökohtaisten pyyteittensä ja ongelmiensa kaatopaikalla’ eikä syönyt aamumunaa ja velliä, vaan laati alinomaa pitkiä boundmaisia roolirunoja – epäpuhtaasti.Silti voin kysyä Tähänastisten kohdalla, kaipasiko fragmentaarinen epätäydellisyyden runousoppi juuri tällaista jälkiviisautta ja tuulesta temmattua täydennystä patsaan jalustaksi ennen kuin nero voi olla täydellinen eikä kirjailija Kalle Päätalon kotimökin paikkaansa hakeva tuvanuuni. Saarikoski vastasi luennossa ”Miten kirjani ovat syntyneet” vuonna 1979:
Yritän osoittaa että työntekoni on määrätietoista etenemistä, kulkua kohti määränpäätä, kerran vertaan itseäni jopa talonrakentajaan, sanon tekonöyrästi että ’rakennuksesta ei ole valmiina kuin kivijalka’. Mutta kun yksin ollen katselen taaksepäin, sitä mitä olen saanut aikaan, kirjoittanut, näen jotakin aivan muuta kuin taidolla muuratun kivijalan. Näen repaleisen, tuskin koossa pysyvän kudelman, eksyksissä harhailun paremminkin kuin suunnistajan reipasta juoksua rastilta rastille.

Ruotsissa teorian tien filosofiat ja politiikat taittuivat kuin kuivat oksat. Mikään ei ollut muuttunut, mutta jotain näkyi toisessa valossa Tjörnin saarella säkeissä:

Runon pitää rakastaa, ja syödä ja juoda, nukkua kuin tukki,/kiroilla ja nauraa ja itkeä /ihmisellisesti.
(Tanssilattia vuorella, XXXII)

Runojen oheistuotteena ei kannata hankkia cd-levyä Ääneen. Vuosien 1958 –
1966 runoista koottu valikoima on sietämättömän sivistettyä kuultavaa, jos kirjastosta on sattunut levylautaselle Otavan 1960-luvun ”musta kuu”. Alkuperäisellä runolevyllä Dylan Thomasin hypnotisoivaa ääntä matkien Saarikoski jylisee nuoren runoilijan paatoksella maailman nurin, ja tästä tulkinnasta muutama bitti on sämplätty digilätyn sokeriksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto