Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elinkautinen runotaistelu

Miikka Laihinen, 8.12.2014
Pentti Saaritsa: Julkiset salasanat 85 s., Siltala 2014

Kirjailijanuraansa aloittelevia runoilijoita on toisinaan tapana suomia turhan tavanomaisista runoaiheista. Esikoiskokoelmalle tyypillinen itseksi kasvamisen tematiikka ja erilaiset ”miten minusta tuli (runo)minä” -asetelmat ovat ainakin allekirjoittaneen luennoissa saavuttaneet jo kliseen mittasuhteet; tänä päivänä esikoisrunoilijan on oltava teknisesti vähän pahuksen poikkeuksellinen skribentti, jotta saisi sommiteltua repaleiset lapsuusmuistonsa esteettisesti kiinnostavaan muotoon.

Viimeksi kuluneen kymmenen runovuoden aikana esikoisteosten tavanomaisten tematiikkojen rinnalle on ilmaantunut toinen tavanomaisuuden kategoria: ikääntyvien, kannuksensa jo vuosikymmenet sitten ansainneiden lyyrikoiden vanhuutta käsittelevät runokokoelmat.

Ärhäkkä vasemmistolainen räksytys on iän myötä seestynyt, mutta yhteiskuntaa kriittisesti tarkasteleva ääni on kuuluvasti läsnä.

Esimerkiksi sellaiset teoskokonaisuudet, kuin Kai Niemisen Alan oppia (2010), Pekka Kejosen aforistinen runotrilogia Mastodontin muistijäljet (2008), Kädettömän taputukset (2010) ja Kertakäyttösatori (2014), sekä Eeva Kilven Kuolinsiivous (2012) pureutuvat kukin tyylillään vanhenemisen ja vääjäämättä lähestyvän lopun käsittelemiseen.

Sanojen sattumanvarainen virta

Paitsi lyyrikkona, myös tuotteliaana kääntäjänä ansioituneen Pentti Saaritsan (s. 1941) järjestyksessään kahdeskymmeneskolmas runokokoelma Julkiset salasanat kytkeytyy luontevasti tähän vanhuudenrunojen – tai vanhuusrunouden – jatkumoon. Nykyhetken, muistin, todellisuuden ja kielen suhteita luotaava kokoelma nivoo säkeensä kiinni ”vanhenevan muistiolennon” muuttuvaan fyysiseen todellisuuteen:

”Kynnet, parta ja hiukset / kasvavat yölläkin / ilman heteitä ja helpeitä. / Uni ei niitä näe, / ei niiden kestävää kasvua / syysyönä  joka saartaa / pimeäksi turtunutta valoa kuin / komeroon teljettyä juhannusta. / Mutta kynnet, parta ja hiukset / rikkovat jokaista sapattia / eivätkä tunnetusti / huomaa edes kuolemaa.” (s. 17)

Teoksen säkeitä kuljettaa eteenpäin oivallisesti esille kirjoitettu sattumanvaraisuuden laki. Sanat ”[T]ulevat kun niitä huvittaa / ja menevät samantien / (—) / Eivät sateellakaan / jätä saappaanjälkeä lattiaan, / eivät varjoa paperiin”. (s. 23) Runot kiepsahtavat riviltä toiselle tekstiin rytmistä tenhoa tuovien ja ilahduttavan maukkaasti annosteltujen säkeenylitysten voimalla.

Saaritsan runojen puhuja on yhtäällä letkeästi helkyttelevä minä, toisaalla taas oikeiden sanojen liki mystiseen ilmaantumiseen luottava oraakkeli: ”Kun tuntemattomat sanat / alkavat virrata tuttuina mielessä, / on aika kuunnella / mitä ne ajattelevat. / Sen ne osaavat paremmin / kuin sinä itse.” (s. 25)

Reaktiivista arroganssia

1970-luvun politisoituneesta runoudesta voi olla nykypäivänä vaikea puhua kattavasti ilman Saaritsan nimen mainitsemista. Ärhäkkä vasemmistolainen räksytys on iän myötä seestynyt, mutta yhteiskuntaa kriittisesti tarkasteleva ääni on kuuluvasti läsnä myös Julkisissa salasanoissa. Teoskokonaisuuden alkupuolta hallitsevat vanhenemista, kieltä ja muistia luotaavat runot antavat myöhemmin tilaa yhteiskunnallisemmille sävyille.

Kokoelman eetosta vaivaa kuitenkin pahemman luokan reaktiivisuus. Runoilmaisun tasolla aatetta poltetaan molemmista päistään ikiaikaisen ”taistelun” merkeissä, mutta minkään sortin proaktiivista asennetta tai uutta poeettista tulokulmaa yhteiskunnallisten epäkohtien tarkastelulle teoksessa ei esitellä.

Pahimmillaan Saaritsan runot tuovat mieleen vanhan Kummeli-sketsin jääkiekkovalmentajan, joka ottelun tuoksinassa toteaa vaihtopenkillä istuville suojateilleen, että ”me ollaan pojat hävitty tää peli”: ”Vastahakoisesti rekrytoidun takaisin / elinkautiseen taisteluun jota yhä käyn / mahdottomuuksien puolesta / ja ylläni lepattaa kiivaasti / Pessoan hävinneiden viiri / jonka keskellä teksti: VOITTO!” (S. 44)

Teoksen runokieltä ja kaunokirjallisia tehokeinoja ei myöskään sovi kehaista erityisen ajanmukaisiksi. Kokoelman esimerkiksi avaa runo, jossa jonkin sortin kollektiivista todellisuutta tavoitteleva puhunta artikuloituu kuin väärälle vuosikymmenelle eksyneenä lyyrisenä jäänteenä:

”Vedestä me olemme nousseet / maan eksyttäville teille, / evämme hukanneina, evästä etsimään / tästä toistaiseksi ainoasta maailmasta. / Mutta omituista kyllä: / puusta pudonneilta me näytämme / silminemme, ilmeinemme, / sieluinemme, peileinemme.” (s. 7)

Runon alleviivaavuudessa on hapuilevaa jämähtäneisyyttä, jopa tympeää pastissinomaisuutta.

Näennäiskollektiivisia totuuksia julistavalla säkeellä saattoi olla poliittinen merkityksensä vielä 1970-luvun runokentällä, mutta tähän päivään siirrettynä monikon ensimmäisen pronominin kohosteinen hyödyntäminen tuntuu ainoastaan arrogantilta mestaroinnilta.

Tappio!

Retorinen mutkien oikominen on sanalla sanoen laiskaa aikana, jolloin nykyrunouden uudistusmielisemmät skribentit kyseenalaistavat vallitsevia arvoja ja valtakunnantotuuksia juuri kielen riemastuttavaan monikerroksisuuteen nojautuen.

Runojen reaktiivinen, 70-lukulainen asenne ei oikein millään tasolla tunnu vastaavan nykymaailman herättämiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Kirjallisuuskäsitysten yhteentörmäystä ei toki liene kohtuullista lukea arvioitavan teoksen puutteeksi. Todettakoon kuitenkin, että lukijana arvostan itse jo lähtökohtaisesti enemmän sellaista runoutta, joka menneissä muodoissa ja sisällöissä piehtaroinnin sijaan etsii ja löytää aktiivisesti uutta merkityssisältöä kielen paksuista, alati muuntuvista ja eläväisistä laskoksista.

Myötäsukaisempi lukija voisi varmasti lähestyä kokoelman runojen tunkkaista retorista nostalgiaa esimerkiksi traditiotietoisena ironiana. Tähän suuntaan viittaa myös Jorma Hautalan kynästä lähtöisin oleva, 60–70-lukujen todellisuuksiin johdattava teoksen graafinen ilme: sinapinvärisiä kansipahveja koristaa suoraviivainen ornamentiikka, tekijän ja teoksen nimet taas on painettu kanteen huutavan mustavalkoisilla versaaleilla.

Ironian kärki ei vain ota paikantuakseen. Itselleni ei missään vaiheessa selvinnyt, miksi minun pitäisi lukijana kiinnostua teoksen elähtäneestä ilmaisusta ja latteasta, ohiammutusta yhteiskunnallisuudesta. Kokoelman runojen reaktiivinen, 70-lukulainen asenne kun ei oikein millään tasolla tunnu vastaavan nykymaailman herättämiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ongelmiin.

Kun taistelu on puhuttu tyhjäksi, jää säepinnalle vain runoäänen kyyninen narina, alistuva tappion tunnustaminen.

Pöytälaatikkoepilogi

Saaritsan kokoelman päättää rakenteellisesti teoksen muusta aineksesta erillisenä hahmottuva, verrattain paksu nivaska ”runoja lauluteksteiksi säveltäjille ja esittäjille annettujen lupausten lunnaiksi, vuosilta 1963–2013.” Sikermä sidotaan löyhästi teoskokonaisuuden tematiikkaan, mutta irrallisuuden, pöytälaatikkoratkaisun, vaikutelmalta on silti vaikea välttyä.

Lauluiksi tarkoitettujen tekstien ydinongelma on turhankin tuttu: musiikin ehdoilla, tai musiikillista toteutusta silmällä pitäen, kirjoitettu runo toimii luettuna vain ani harvoin. Toisteisuudessaan mekaanisen, usein loppusointujen ehdoilla rytmisesti junnaavan tekstin lukeminen käykin paikoin työstä. Runot hahmottuvat ilman musiikillista viitekehystään kuin raakilemaisina teknisinä harjoitelmina, joiden julkaiseminen on hädin tuskin perusteltua.

Kuudella eri vuosikymmenellä kirjoitettujen laulutekstien niputtaminen yhteen on tulkittavissa jonkinlaiseksi (väli)tilinpäätökseksi. Kun sikermä on vielä nimetty ”Epilogiksi”, valtaa lukijan väistämättäkin murheellinen tuuma: tässäkö tämä nyt sitten oli?

Toivottavasti ei. Pentti Saaritsan pitkä, liki puolivuosisatainen runoilijanura kun ansaitsisi komeamman päätöksen, kuin mitä Julkiset salasanat pystyy tarjoamaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto