Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mitä runoilija etsii?

Juho Hakkarainen, 3.8.2009
Pentti Saaritsa: Tatuointeja ja lävistyksiä s., WSOY 2009

Tatuointeja ja lävistyksiä on Pentti Saaritsan kahdeskymmenestoinen runokokoelma. Vuodet näkyvät paitsi kokoelman runojen hallitussa rakenteessa, myös sisällössä. Runon minä katsoo taaksepäin ja keskustelee vuosien yli. Kirjoittaminen on sekä muistamista että unohtamista: ”Kirjoitan pois, / kuin kuittaisin sen / minkä olen tehnyt, nähnyt / ja luullut.”

Kaksikymmentäkaksi runokokoelmaa on kunnioitettava saavutus. Onneksi vuonna 1965 kokoelmalla Pakenevat merkit debytoinut Saaritsa ei ole jäänyt paistattelemaan saavutuksillaan, vaan jatkaa sitä tärkeintä eli kirjoittamista. Tatuointeja ja lävistyksiä osoittaa, että kynän kärki on yhä terävä.

Tatuoinneissa ja lävistyksissä muistellaan paljon, mutta kokoelma ei nojaa pelkästään menneeseen. Nykyaikaa katsotaan kokenein silmin. Runoilija ei kirjoita maailmaa pois vaan näkyväksi ja on tukevasti kiinni ajassa. Saaritsa ei pelkää katsoa eteenpäin, tulevaisuuteen, vaikka siellä näkyisikin jo loppu ja rysähdys.

Saaritsan pitkän runoilijanuran aikana hänen runoillensa tunnusomaiset rosot eivät ole tasoittuneet. Tatuointeja ja lävistyksiä ei ole mikään siloteltu kokoelma, eikä runoilija ole pehmentynyt armottoman nykyajan edessä. Pikemminkin päinvastoin: uudet runot tatuoivat ja lävistävät entistä voimakkaammin.

Epäpuhdasta runoutta

Saaritsa jatkaa Suomessa 1960-luvulla muotiin tulleen epäpuhtaan runouden omintakeista kehittelyä. Epäpuhtaus näkyy Saaritsan kohdalla muun muassa siinä, että painavien ja harkittujen runojen sekaan on siroteltu myös keskeneräisen tuntuisia säkeitä, joilla on kuitenkin tehtävänsä kokonaisuudessa.

Runokäsityksen taustalla on ajatus siitä, ettei ole erikseen ”korkeaa” ja ”matalaa” runoutta, tai ainakin niiden rajoja pitää rikkoa. Runojen materiaaliksi kelpaa mikä tahansa ja kaikki äänet ovat samanarvoisia. Runo on maailman kuva, eikä ole runon vika, jos maailma on ruma.

Suomessa epäpuhtaan runouden edustajina on pidetty muun muassa Pentti Saarikoskea, Kari Aronpuroa ja Väinö Kirstinää. Alunperin käsitteen lanseerasi Saaritsalle läheinen chileläinen runoilija Pablo Neruda vuonna 1935 ilmestyneessä kirjoituksessaan Sobre una poesia sin pureza (Epäpuhtaasta runoudesta, suom. teoksessa Oi runous, 2000). Tatuointien ja lävistyksien lopusta löytyykin Nerudalle omistettu runo, joka muistuttaa Saaritsan arvokkaasta elämäntyöstä latinalaisamerikkalaisen runouden kääntäjänä.

Saaritsa toteuttaa kokoelmassaan Nerudan vaatimusta runoudesta, joka on ”savun ja hien kyllästämää, virtsan- ja liljantuoksuista, lain piirissä ja sen ulkopuolella harjoitettujen ammattien tahraamaa.” Saaritsa ei myöskään välttele herkkyyttä tai kauneutta tekstin sitä vaatiessa. Hienosteluun ja korulauseisiin taitava runoilija ei kuitenkaan sorru.

Runokokoelman hiljaiset ja mietiskelevät säkeet sekä aforistiset tiivistykset saavat tehoa laveampien tilitysten lomassa. Saaritsa ymmärtää kontrastien tehon ja kirjoittaa monitahoista, ulottuvaa runoutta, jonka tatuointivärinä ei käytetä pelkästään mustaa, vaan laajaa sävyjen skaalaa.

Yhteiskunnallinen kirjoittaja

Saaritsa kirjoittaa Tatuoinneissa ja lävistyksissä paljon runojen kirjoittamisesta. Se ei kuitenkaan hänen kohdallaan merkitse liiallista itseen käpertymistä. Kirjoittamisesta kirjoittaessaan Saaritsa onnistuu käsittelemään laajempia aiheita ja puhuttelemaan myös lukijaa, jolle runon kirjoittaminen ei välttämättä ole läheinen asia. Runouden prosessi voidaan ymmärtää laajemmin koko maailman ja ajan vertauskuvaksi, jota pohditaan filosofisesti heti kokoelman avauksessa: ”Runo on seuraava lause, / ainoa kunnon runo / on seuraava runo.”

Runokokoelman pessimistisen yleisvireen seasta taitaa sittenkin pilkistää hippusellinen toivoa. Lopulta tärkeintä on seuraava runo, tulevaisuus, joka rakentuu muistamisen ja tietysti myös unohtamisen varaan. Muistaminen ja unohtaminen on paitsi henkilökohtaista, myös yhteiskunnallista.

Yhteiskunnallisuus ei ole kadonnut Saaritsan runoista mihinkään, vaikkei Saaritsa enää barrikadirunoilija olekaan. Osallistuminen on nyt hiljaista ja toteavaa, joskus katkeroitunuttakin. Runoilija taitaakin eräässä runossa muistella hieman piruillen menneiden vuosikymmenten intoilua: ”Käytiin muutama taistelu / ylimalkaisesti, oltiin ensin eri / ja sitten yhtä mieltä, niin kuin niin usein / kun keskustellaan pöytien yli / pöytiä kaatamatta.”

Huomionarvoista Saaritsan runoissa on niiden omintakeinen, mustanpuhuva huumori. Runoilija taittaa vakavia aiheita hienostuneella ironialla ja sarkasmilla, mikä lisää runojen pirullista paljastavuutta. Saaritsa osoittaa, että raikkaan naurun avulla voidaan ilmaista yhteiskunnasta paljon enemmän kuin pelkästään vakavalla naamalla.

Arjen pyhyys

Saaritsan runokieli on usein puheenomaista ja proosallista. Arkisuuden taustalla on kuitenkin vankka metafyysinen taso, kuten vaikkapa Pentti Saarikosken myöhäistuotannossa. Yhtäläisyyksiä löytää myös siitä, että Saaritsankin runoissa niiden boheemi kirjoittaja on vahvasti läsnä, joskus lempinimeä myöten: ”Mitähän säkin Ritsa täältä etsit”, kysyy puolituttu runoilijalta kapakassa, johon runoilija vastaa moniselitteisesti: ”Omaa murhaajaani kai.”

Toisessa runossa runoilijalta tivataan, mitä tämä tuumaa maailmankaikkeudesta. Vastauksessa kaikuu tuttu pikkunokkeluus ja huumori: ”En ainakaan osaa verrata mihinkään / kun en ole muualla käynyt.” Merkitsevää on, että tämäkin sananvaihto käydään tuoppien ääressä. Ympäristö on tuttu Saaritsan aiemmastakin tuotannosta.

Alkoholi on runon minälle turruttava lääke, joka vie hetkeksi huomion pois kuolemaa tekevästä maailmasta. Juomiskierre on kuitenkin alamäeksi raskas eikä lopulta anna lohtua. Minä ei pääse pakoon itseään eikä maailmaa. Minän (ihmisen) ja maailman (luonnon) raja taitaakin lopulta olla häilyvä, eikä kummallakaan mene kovin hyvin: ”Levoton vesi, levottomat linnut, / levoton tuuli ja puu, / levoton kävelevä mies, / levoton korkea kallio / hänen taustanaan. / Edes sille / ei suoda lepoa, / sen vastapuolta louhitaan jo.”

Pessimismin vastapainoksi Tatuoinneissa ja lävistyksissä on myös aimo annos valoa ja lämpöä. Runoilijalla on yhä on tallella halu löytää, sillä sitä runous on, herkeämätöntä etsimistä, vaikka polku olisi hämärän peitossa: ”Miten voi kulua vuosia näkemättä tietä / ja silti joku minä etenee / säkkipimeässä, varmoin askelin?” Eräässä toisessa runossa Saaritsa vertaa kirjoittajaa tavalliseen kaduntallaajaan, joka taakseen katsoessaan näkee huomaamattaan kaiken. Niin helppoa ja vaikeaa on runous.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto