Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maailmanparannuksen uusimmat aakkoset

Jari Olavi Hiltunen, 11.1.2007
Pentti Saaritsa: Valkoiseksi maalattu musta laatikko s., WSOY 2006

Viiden vuoden jälkeen uuden runokokoelman julkaissut Pentti Saaritsa (s. 1941) on onnistunut tiivistämään uusiin runoihinsa menneen ja uuden ajan risteyskohtia. Runoilijan maailmanparannusmentaliteetti on säilynyt lähes muuttumattomana 40 vuotta: hän mielii yhä kohti suuria unelmia ja päämääriä. Uutuuskokoelmassa luonto uhkuu mieliin painuvaa rauhaa ja tasapainoa, ihmismieli taas suuruudenhulluutta.

”Paljon on ollut / minulle ja joskus muillekin / iloa, surua, jopa tienestiä / siitä mitä olen sanonut. / Mutta erityisen iloinen, / lähes ylpeä, olen paljosta / mistä älysin vaieta.”

Pentti Saaritsan 21. runokokoelma kaiuttaa rinnakkain elämän ääniä ja kuoleman kuiskauksia. Värit ovat tärkeitä, kun runoilija sepittää kaihoisia tunnelmia ihmiselämästä keväästä syksyyn kukoistavana lehtenä. Syksyllä lehti kokee värikkyyden yltäkylläisyyden, juuri ennen kuoleman kosketusta ja hyvästien jättöä.

Ironia on kirjailijalle edelleen tärkeä pelkistyskeino. Uutuuskokoelman ironiset elementit tuovat mieleen kokoelmat Tritonus (1976) ja Nautinnon suola (1978), joissa runoilija kätki paljon painavaa sanottavaansa hupaisien rivien väliin. Saaritsa viljelee aikaisempaa enemmän itseironiaa ja käyttää itseään näin runojensa käyttövoimana, jopa kaikupohjana. Runojen henkilökohtaisuus ja läheisyys puhuttelevat koskettavasti.

Toisaalla Valkoiseksi maalattu musta laatikko tuo uusia sisältöjä ja tulkintoja myyttiselle historialle. Saaritsa sommittelee mm. runoa vanhaksi eläneestä Hamletista, joka pohtii modernilla tavalla terveinä säilyneitä mutta harmaantuneita solujaan ja päätään, joka hohtaa himmeänä. Tähän kirjailija heittää makaaberin kuvan terveellisestä myrkkymaljasta, jonka prinssi kumoaa ja joka hyvän lääkkeen tavoin tehoaa heti ja kivuttomasti!

Kielen rajat ja tavat

Kuten tunnettua Saaritsa on tehnyt suuren osan kirjallisesta elämäntyöstään kääntäjänä. Vuosikymmenien käännösurakkaan mahtuu mm. Gabriel García Márquezin, Christer Kihlmanin, Edith Södergranin, Jevgeni Jevtušenkon, Pablo Nerudan ja Jorge Luis Borgesin tuotantoa.

Saaritsa on oppinut suurilta kirjailijoiltaan kielen rajoja ja voimaa sekä uusia ilmaisutapoja. Ikivanhojen tuntojen persoonallisena tulkkina Saaritsa on tyylikäs proosarunoilija; hän kirjoittaa selviä lauseita ja ajatuksia. Vuosikymmenien mittaan tyyli on hioutunut kirkkaaksi ja rytmikkääksi, jopa musiikilliseksi.

Alkukokoelmien novellimaiset kerrontajaksot ovat poissa; kaikki rivit ovat nyt lyhyitä. Saaritsalle erityisen tyypillisellä tavalla selväkielisen tekstin ja rytmikkään poljennon saattaa katkaista kesken kaiken ristiriitainen ajatus, lause tai perspektiivi, joka äkkinäisyydessään lyö silmille harmoniaan syventynyttä lukijaa:

”Jospa me muistilla / lähenemme jumalia / ja unohduksella / jotain lempeää eläintä. / Jospa jatkaisimme yhtä matkaa / sen lempeän eläimen kanssa / ja unohtaisimme kaiken / mikä unohdettavissa on. / Yhdentekevää nyt enää: / tuomio pysyy samana.”

Viinan ja uskonnon viemät

Uskonnolliset aspektit tulevat lähelle seitsemättä vuosikymmentään käyvää runoilijaa. Jumalia Saaritsalla riittää kosolti, ainakin yksi jokaiselle mystikolle. Runoilijalle uskonto ei ole ääniä ja voimakkaita rukouksia, vaan enemmänkin hiljaisuutta ja sitkeää vaitioloa.

Runokertoja tähyää menneisiin oppimiskokemuksiin ja tuskiin. Itseironisesti kertoja on alkanut ymmärtää lähes kaikkea muuta kuin itseänsä ja toteaa havahtuvansa siihen, mitä ei nuorena osannut: surulliseen tietoisuuteen ja varmuuteen siitä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Kirjailija puhuu jälleen paljon viinasta ja alkoholismista. Runokertoja kertoo ronskisti juoneensa pimeitä iltapäiviään matkojen päähän. Jo esikoiskokoelmassaan Pakenevat merkit (1965) Saaritsa sepitti viinapsalmeja, jotka saavat uutuuskokoelmassa jatkoa. Alkoholi tuottaa suuruudenhulluja kuvitelmia ja harhanäkyjä, kuten esimerkiksi runossa krysanteemista.

Saaritsan aforistinen tyyli on kaiken kaikkiaan tehokas, iskevä ja osuva. Lauseet ovat lyhyitä ja jouhevia, ja niiden näennäinen läpinäkyvyys tempaisee mukaansa. Maailma ei ole vielä valmis eikä kokonaan rikki, vaikka monet aatteet näyttäisivät menettäneet tehonsa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto