Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sieniharrastuksen ilot ja vaarat

Otto Lappalainen, 6.6.2016
Peter Handke: Intohimoisesta sienestäjästä. Kertomus sinänsä 184 s., Lurra Editions 2015 Kääntäjä(t): Arja Rinnekangas

 

Marras–joulukuuksi 2012 päivätty, tekstissä ”kertomukseksi” nimetty Intohimoisesta sienestäjästä on alkuteoksen nimen mukaan essee ja sen alaotsikon mukaan kertomus. Peter Handken ollessa kyseessä asiassa ei ole ristiriitaa. Hänen suppeat proosateoksensa yhdistävät sujuvasti kummankin genren piirteitä.

Intohimoisesta sienestäjästä. Kertomus sinänsä vertautuu helposti esimerkiksi proosateokseen Don Juan (hänen itsensä kertomana), joka ilmestyi alkuteoksena 2004 ja Markku Mannilan suomentamana 2008. Siinä tarina etenee melko vauhdikkaasti minä-kertojan välittämänä, mutta Don Juanin itsestään kolmannessa persoonassa kertomana. Kun tällaiseen kertomisen havainnollistamiseen ja samalla etäännyttämiseen tottuu, Handken tyyliin alkaa jopa mieltyä.

Kun kertomisen havainnollistamiseen tottuu, Handken tyyliin alkaa jopa mieltyä.

Intohimoisesta sienestäjästä on samaan tapaan kahden henkilön vuorottelua kerronnan keskiössä. Heidän nimensä eivät tule ilmi, on vain ”minä” ja ”hän”. Ensimmäinen persoona antaa tekstin edetessä tunnistettavia viitteitä itsestään kirjailija Handkena, kolmas persoona puolestaan edustaa minä-kertojan lapsuudenystävää, joka etenee urallaan kuuluisaksi oikeusoppineeksi.

Näiden kahden päähenkilön vaiheet muistuttavat kuitenkin yllättävästi toisiaan. Varhaisvuodet elettiin Itävallan vuoristoseudulla, aivan rajantakaisen slaavilaisasutuksen tuntumassa. Aikuisena kummallekin tuli muutto Saksan liittotasavaltaan, jossa elämä ja yhteiskunta – ja kertomuksen kannalta oleelliset metsätkin – vaikuttivat Itävallan oloja järjestyneemmiltä. Myöhempinä vuosina kumpikin matkustelee kosmopoliittina ympäri maailmaa. Kertomuksen loppuselvittelyt tapahtuvat Ranskan maaseudulla, jonne Handke kuin sattumalta on asettunut nykyelämässään aloilleen.

Mahdoton ei ole ajatus, että ”minä” ja ”hän” ovat kertomuksessa saman persoonan eri puolia. Mutta sen ratkaiseminen ei ole tärkeää. Tarina vie mukaansa, kenties keinotekoiselta vaikuttavasta muotoratkaisustaan huolimatta, varsinkin kun esseejaksoissa teos käsittelee monipuolisesti keskeistä aihettaan: sieniharrastusta, sen eri puolia ja vaiheita hullaantumisesta aina hulluuteen asti.

Sieni vertautuu kirjaan

Sieniharrastuksen synty, vakiintuminen ja karkaaminen käsistä jopa oman perhe-elämän tuhoavaksi päähänpinttymäksi ja vanhuuden lähetessä seesteisemmäksi elämänkokemukseksi on kuin onnellisen lopun saavan jännärin juoni. Siihen kietoutuu luontevasti sienitietous, johon esseisti Handke paneutuu persoonallisesti, kiinnostavasti ja monelta eri kannalta. Sienten aito lumo, niiden biologinen erikoislaatu ja niiden hyötykäyttö ovat jääneet monille valitettavan vieraiksi.

Omasta kulttuurihistoriastammekin tiedämme, että sienten monipuolinen käyttö ruokana on levinnyt idästä päin. Handken tarinassa minä-kertojan lapsuudenystävän alkumotiivina on proosallisesti raha. Eletään sodanjälkeisiä niukkuuden aikoja. Ystävysten kotiseudulle on muuttanut slaavilainen pakolaisperhe, joka perustaa kotitilalleen sienten keruuaseman ja lunastaa kilohintaan paikkakuntalaisilta myös näiden ”saaliin” välitettäväksi kaupunkiin.

Kirjojen ja kirjallisuuden merkityksen korostaminen on Handkelle sydämenasia.

Tarinan päähenkilön sienestysinto, joka on aluksi vain keino rahan ansaitsemiseen, saa vähitellen aarteenetsinnän hohtoa. Tavallisimpien, yleisimmin syötäviksi tunnistettujen ja sammaleisilta rinteiltä kilokaupalla esiin kaivettujen keltasienten saalistamisen jälkeen intohimoinen etsintä kohdistuu kulinaarisempiin ja rahanarvoisempiin löytöihin, kuten herkkutatteihin ja tryffeleihin.

”Pienen aarrelöytönsä ansiosta hänessä heräsi ’Olen olemassa! Kuulun joukkoon!’ tai vain yksinkertaisesti ’Elän!’, tuntemus jollaista hän ei ollut kokenut vielä koskaan aiemmin.”

Sienistä saamillaan rahoilla kertojan ystävä hankkii aluksi kaikkien poikien kiihkeästi haluamaa ”rihkamaa”, mutta myöhemmin hankintalistalle nousevat kirjat. Kirjojen ja kirjallisuuden merkityksen korostaminen on Handkelle sydämenasia: ”Siinä missä minulle tuli kysymykseen ainoastaan kerrottu, löydetty, kokonaisuudeksi kuviteltu eli siis kaunokirjallisuus, niin hänelle tuli kysymykseen kaikki sellainen, jota hän tosin myös nimitti ’kirjallisuudeksi’, joksi hän käsitti kaikki kirjat ja myös kaiken sellaisen painetun, mikä auttoi häntä tyydyttämään häneen maailmanlaajuista tiedonhaluaan.”

Sienten satumainen lumo

Sienikirjallisuus ja myöhemmin päähenkilön pakkomielteinen tiedonkeruu oman ja ainutkertaisen, ehkä elämää suuremman sienikirjan laatimiseksi saa traagisen käännekohdan luonteen. Päähenkilöstä tulee sienitietoudessaan suorastaan yli-ihminen, joka halveksii muita, niin metsissä maastopyörineen seikkailevia nuoria kuin sienitutkijoiden maailmankongresseissa tapaamiaan asiantuntijoita.

Hullaantumisesta tulee hulluutta ja myöhemmästä vastareaktiosta kenties tervehdyttävä, mutta kipeä kokemus. Intohimoinen sienestäjä katoaa. Mutta hänen ystävänsä, minä-kertoja, paljastaa salaisuuden. Loppuratkaisu on sovinnollinen, lämpimän seurallinen, tekstin mukaan jopa sadunomainen.

Niin aihe kuin sen käsittelykin tekevät Handken proosasta kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.

Handke kuljettaa tarinaa leikkimielisen sadun hengessä. Lukijan johdattelu alusta yllätyksellisiin välivaiheisiin ja loppuratkaisuun on tarkoituksellisen konkreettista. Kertoja ei malta olla lisäämättä itseironista viittausta Handken omaan tuotantoon. Päähenkilö vertaa ensimmäistä herkkutattiaan teokseen Toiston pysyvyys (1986, Mannilan suomennos 1989), jossa ”päästät itsesi poikasena lähtemään saarretusta laaksostamme seitsemän vuoren yli etelään päin, ja Sinä, seitsemännen vuoren rinteessä kompuroit kohti merta tai vain kohti pelkkää karstia, ja siellä palmunlehvän äärellä, vai onko se pieni viikunapuu, vai mitä todennäköisimmin yksinkertaisesti yksi siihen tuulen lennättämä viikunapuunlehti, sinä veisaat ’ensimmäisen viikunalehden tapahtumasta’?!”

Kirjoittamisen konkretisoiminen ja kertomisen havainnollistaminen itse tekstissä toistoksi asti ovat ilmausta Handken haastatteluissaan usein mainitsemasta halusta nähdä kirjailijantyö ensisijaisesti käsityöläisyytenä. Mutta Intohimoisesta sienestäjästä -teoksessa niin aihe kuin sen käsittelykin esimerkkihenkilön vaiheiden ja kertojahahmon pohdiskelujen kautta tekevät Handken proosasta kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.

Arja Rinnekankaan suomennos pyrkii selvästikin pysyttelemään mahdollisimman tarkoin alkutekstin sananvalinnoissa ja alkukielen visuaalisessa rytmissä, aina saksalle tyypillistä pitkävirkkeisyyttä myöten. Varsinkin toisilleen alisteisten sivulauseiden ketjutus antaa suomennokselle välillä turhan raskaan vaikutelman. Tekstin sisäisten korostusten toteuttaminen germaanisen kielen sanaliittoja ja lauserakenteita myötäillen tuntuu myös paikoin vieraannuttavalta. Suomennoksen tyylin hionta asiatekstipainottuneisuudesta vapaammin esseistiseen ja väljemmin kaunokirjallisempaan muotoon olisi ehkä vaatinut vielä lisäaikaa ja sulattelua.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto