Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Autenttisen kaupungin jäljillä

Lauri Oino, 29.10.2003
Petri Nuutinen, Jorma Etto: Paikkoja/Steder/Luoghi/Places s., Musta Taide 2003

Petri Nuutinen pyrkii valokuvakirjassaan Paikkoja eroon sisäistettyjen arvottamishierarkioiden kurista antamalla osan taiteilijan päätäntävallasta niiden ulottumattomiin, sattuman käsiin. Tätä varten hän lainaa paradoksaalisesti avukseen sitäkin kurinalaisemman inhimillisen järjestelmän, kartografian. Tulosta voi ajatella niin haasteena pohtia vakiintuneita kaupungin ja kuvan katsomisen tapoja kuin näköalattomuuden oireena.

Petri Nuutinen on kuvannut kolmessa kaupungissa, Tampereella, Bergenissä ja Firenzessä antaen karttaruudukon valita kuvauspaikat ja -suunnat puolestaan. Nuutinen on kuvannut ruudukon risteyspisteistä kaikkiin neljään suuntaan katsomatta etsimeen ja tyytyen hänen paikalle sattuessaan vallinneisiin oloihin. Satunnaiset virheet kuten ikkunasta heijastuva kuvaaja tai vastavalon aiheuttamat heijastukset korostavat metodin lahjomattomuutta.

Kuvissa on katuja, puistoja, pihoja sekä sitä kaikkea sekalaista, mikä näitä tiloja ympäröi ja täyttää. Ihmisiä on niukasti, he ovat pieniä ja liikkeessä, ja pitkät valotusajat ovat sumentaneet heidät ääriviivattomiksi läpikuultaviksi haamuiksi. Tämän voi tietysti tulkita symboloivan yksilön ja urbaanin ympäristön suhdetta monessakin mielessä. Kertoneeko maailman esineellistymisestä, että ihmiset tuntuvat olevan vahvemmin läsnä henkilökohtaisuutta konnotoivien objektien kuten narulla roikkuvien pyykkien tai seinään nojaavan polkupyörän kautta?

Nuutisen kuvia säestää Jorma Eton proosaruno, joka jää hiukan etäälle kuvista niin hengeltään kuin kokonaisuuden osanakin. Etto puhuu paljolti perinteisen (laita)kaupunkiromantiikan kieltä, johon Nuutisen kuvat eivät anna aihetta. Kirjan merkitseminen tasavertaisesti Nuutisen ja Eton nimiin painottaa kohtuuttomasti jälkimmäisen osuutta, joka tuntuu melko irralliselta. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että kirjan tekijöitä vaivaa näköjään ikuinen valokuvan taiteellista statusta koskeva alemmuuskompleksi, minkä seurauksena valokuvakirjoja yritetään ylevöittää tilaamalla runoja tai muuta ylevää kakun kuorrukkeeksi.

Kartan kautta arkeen

Taiteilijan valinnanvapautta rajoittavia sääntöjä on hyödynnetty maailman sivu sonettikaavasta Dogma-elokuviin ja OuLiPo-kirjailijaryhmän pelimäisiin kokeiluihin. Siinä missä Dogma etsii liian teknologian hukuttamaa aitoutta, OuLiPo lähti strukturalistisesta käsityksestä kaiken ilmaisun koodautuneisuudesta. Mielivaltaisten ja mekaanisten sääntöjen (esimerkiksi romaanin kirjoittaminen käyttämättä e-kirjainta) kokeellinen soveltaminen kirjallisuuteen oli keino tuoda esiin sovinnaiset, tiedostamattomat ilmaisua ohjaavat koodit ja samalla horjuttaa niiden valtaa.

Nuutisen karttametodi on hiukan ristiriitaisesti oulipomaisen koodien törmäyttämisen hyödyntämistä Dogman päämääriin. Esipuheessa korostuvat sanat arki, ainutkertainen ja autenttinen. Nuutinen ei pyri mekaanisesti määräytyvillä kuvauspaikoilla niinkään horjuttamaan vallitsevaa representaatiojärjestelmää kuin muuttamaan nokkimisjärjestystä sen sisällä.

Nuutinen viestittää niin neutraalia otetta maisemakuvaukseen, että se kääntyy itsessään korostuvaksi koodiksi. Kuvat on otettu tavanomaiselta korkeudelta tavanomaisilla polttoväleillä tavanomaiseen tapaan vaakasuorina ja läpeensä syväterävinä. Nuutinen on vältellyt estetisoivan maisemakuvauksen ryöstöviljelemiä dramaattisia valaistuksia ja säätiloja. On keskipäivä, pilvipoutaa ja lämmin muttei kuuma vuodenaika. Siis sellaista, mikä on koodautunut tarkoittamaan tilastollisesti maksimaalista arkisuutta, johon Nuutinen tuntuu autenttisuuden samastavan.

Autenttisuus on hankalasti yhdistettävissä kaupunkeihin, joiden olemuksena on Baudelairesta alkaen juhlittu epäautenttisuutta; esittämistä ja esilläoloa kaiken ja kaikkien hallitsevana olemisen tapana. Kieltämättä Nuutisen kuvat muistuttavat, että kaupungit ovat muutakin kuin pääkaupunkien keskustojen spektaakkeleita.

Muistoja ja muotoja

Nuutinen osuu kuitenkin kiinnostavampaankin tulokseen kuin kyseenalaiseen autenttisuuteen. Jotkut kuvat nimittäin puhuttelevat enemmän kuin toiset, ja syiden pohtiminen on vähintäänkin opettavaista. Etto tuntuu runossaan ehdottavan, että satunnaisuudessaan Nuutisen kuvat aktivoivat kunkin katsojan tiedostamattomia muistikuvia siinä, missä sisällöltään heti merkittäviksi tunnistettavat kuvat eivät aktivoi muuta kuin automaattisen reaktion.

Tätä ei voi kiistää, mutta kysymys vaikuttaisi olevan myös klassisista kompositio-opeista. Ainakin minua puhuttelevia kuvia näyttäisi yhdistävän sellaiset oppikirjahyveet kuin jonkin erottuminen pääkohteeksi, kuvaa eri elementteihin jäsentävä perspektiivi tai linjojen rytmiikka. Nykyajan kaupunkimaiseman visuaalisista hierarkioista kertoo se, että usein kuvaa organisoiva objekti on auto, joskus postilaatikko, öljysäiliö tai muu puhtaasti välineellinen rakennelma mutta harvoin esimerkiksi ihminen, rakennus tai kasvi.

Kirjassa jokainen neljän kuvan kokonaisuus esitetään aukeaman vasemmalla sivulla tulitikkurasian kokoisina kuvina, oikealla on yksi näistä sivun kokoisena suurennoksena. Myös näissä valinnoissa voi havaita taipumuksen suosia hierarkkista kompositiota, jonka vahvasta otteesta kirja siis antaa hyvän opetuksen. Nuutisen lähtökohdan kannalta tulos onkin hiukan paradoksaalinen mutta edelleen opettavainen. Arkista ja siinä mielessä myös konkreettista korostava lähtökohta johtaa kuvia tulkitsevan katsojan lopulta turvautumaan komposition abstrakteihin suureisiin.

Kyynisestikin Nuutisen projektia voi tulkita. Onko hänen metodinsa hyvistä päämääristä huolimatta, tai nimen omaan niiden vuoksi, sittenkin oire, osa yleisesti vallitsevaa näkemyksen puutteen korvaamista formatoidulla trivialla siinä toivossa, että pelkkien yhteisten nimittäjien voimalla syntyisi korvikkeita maailmanhahmotuksille, joihin emme muuten kykene? Eroaako kuvauspaikkojen valitseminen karttaruutujen risteyksistä siitä, että Helsingin Sanomat täyttää sivujaan soittelemalla puhelinkoppeihin ja haastattelemalla sitä, joka sattuu vastaamaan, kun ei muuten tiedä, mistä pitäisi kirjoittaa ja ketä pitäisi haastatella saadakseen maailmasta jonkinlaisen otteen?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto