Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nyrjähtäneet runot, nauru turhanjauhamiselle

Seppo Järvinen, 18.3.2002
Petri Turunen: Uskomaton tuuli, korkeat ohimot s., Atena 2002

Kustantajan viritelmä kokoelman takakannessa on kerrassaan mainio: ’Uskomaton tuuli, korkeat ohimot on Petri Antero Turusen kiihkeän luomiskauden pirullinen päätös. Se on ikävystyneen runoilijan mustasappinen sielunmessu, kirpeä runoretki Haadekseen, sanojen hakuun. Elämä runon, kumppanin ja todellisuuden kanssa ei ole helppoa…’ Näinhän se on. Runojen rustaaminen ja rakastamisen vaikeus vaativat melkoista pusertamista.

Kolmannen kokoelman dilemman Turunen selvittää ironialla ja kieltämisellä. Ithaka By Night ja Oodeja kuun orvokille olivat eheitä, lupaavia kokoelmia. Uskomaton tuuli, korkeat ohimot lyö kerralla littanaksi runouden ylvään estetiikan. Häijyydessään Turunen on omaa luokkaansa. Sahaako runoilija omaa oksaansa, on jo eri juttu.

Turunen taitaa yllätyksellisyyden. Hartaasti vetäistyn alun jälkeen seuraa usein sukellus suoraan mahalleen: ’Ratkaisu kaikkeen / on että soudamme / ja parittelemme kuin piisamit’ tai ’vilpoinen tuuli / huojuttaa meitä / Zyskowicz’. Turunen on taitava harhauttaja: ’Olen pystyttänyt muistomerkin, kestävä kuin pieru. // Sulkisitteko ikkunan kulta?’ Runoilijan suorasukaisuus riemastuttaa. Hän toteuttaa johdonmukaisesti Väinö Kirstinän ajat sitten sorvamaa huokaisua: ’biedermeierlyriikkaa karvapersemiehet kaipaavat’. Tähän on tultu: on kuvien raastamisen aika.

Turunen osaa närkästyttää, mutta onko hänen runoudessaan aineksia uuden rakentamiseksi? Nokkelat verbaaliset heitot eivät sinänsä paljoa paina: ’Kauhotaan vettä kiukaaseen! Uidaan käsipohjaa kuuhun.’ Turusen hengästyttävä dada ja surrealismi muhivat omassa liemessään oudoksi peikkojuomaksi. Näin ei ole kukaan toinen uskaltanut kirjoittaa. Turusesta tulee yksinäisen tähden ratsastaja, Zorro. Tämäkin Turunen kieltää: ’En! Olen luostarin kukko, höyryävää lihaa, / mursu olemisen Alaskassa, lämpimämpi kamiinaa.’

Kokoelman viisi osastoa ovat kuin viisi viinimarjaa. Hapan, makea ja kirpeä, verbaalinen ilottelu, maistuvat kielen päällä. Joukkoon Turunen sujauttaa muutaman variksen- ja sudenmarjan. Arvostelijakin saa osansa: ’Maailma jossa pankinjohtajat elävät puissa, / jossa kirjallisuuskriitikot kuolevat kesken lauseen / ja hieromasauvan viisaus lämmittää yksinhuoltajaäidin, / on maailma jossa haluamme elää, / ja jokainen päivä on liputus- / päivä.’ Turhasta sievistelystä Turusta ei ainakaan voi syyttää.

Aivan pikkuriikkisen verran mukaan sujautetaan herkkää titityylyriikkaa mausteeksi ’Olemme kovin hauraita / emmekä tienneet miten riidellään / maailman kanssa. // Orava söi hänen kädestään. / Kevät jäi pahasti kesken. / Mikä on tarpeeksi? Täällä ei kuki lootus. / Kuka palauttaa järripeipon / kasvoille hymyn?’

Kuka palauttaa lukijan kasvoille hymyn?

Kolmannella kokoelmallaan Turunen polttaa totaalisesti sillat takanaan. Siitä vain rohkeasti Styxin yli omatekoisella kopukalla. Rohkeutta Turusen lyriikasta ei puutu – nuotin vierestä voi vetää reippaasti – tarkoituksella.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto