Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tutkimuskohteena Mefiston ajan kirjailija

Salla Laakkonen, 19.11.2007
Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri. Tutkimus Paavo Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotannosta s., SKS 2007

Dokumentaristi, saarnamies ja eetikko – siinä kolmen sanan pikaluonnos kirjailija Paavo Rintalasta (1930–1999). Pirkko Alhoniemen tutkimus Minuuden liitupiiri ei ainakaan äkkiseltään näyttäisi tarjoavan yksittäistä kohteensa kirjailijakuvaa täydentävää slogania, jossa tiivistyisi tämän myöhäisimmän tuotannon erityinen ja aiemmasta erottava juonne. Rintalan uudistumisen ytimeksi Alhoniemi nimeää kerronnallisen minä-muodon, jota säestävät eläytyvä subjektiivisuus ja kronologiaa uhmaavat muistikuvat. Esipuheessaan hän toteaa Rintalan kirjoittavan itsensä osaksi eurooppalaista kulttuuri- ja taidehistoriaa ja myötäilevän siinä ranskalaisten myöhäismodernistien omaelämäkerrallista, fragmentteihin nojaavaa ”epäjatkuvuuden” metodia. Rintalan uuden vaiheen ensioireet tutkija paikantaa teokseen St. Petersburgin salakuljetus (1987).

Henkilöitä, teemoja, elämänfilosofiaa

Vuosien varrella kriitikot ovat kirjoittaneet Rintalan teoksista taajaan, ja niihin ovat tarttuneet myös monet gradujaan laativat opiskelijat. Minuuden liitupiiri taas täydentää Rintalan tuotannosta julkaistujen tutkimusten joukkoa, joka on jäänyt piskuiseksi. Sitä voi syystä pitää kirjailijan myöhäisvaiheeseen kohdistuvan tutkimuksen pioneeriteoksena. Alhoniemen Rintala-kiinnostus on kuitenkin pitempää perua, mikä myös käsillä olevasta tutkimuksesta käy selvästi ilmi. Ensimmäiset päivänkritiikkinsä Alhoniemi toteaa kirjoittaneensa Rintalan teoksista jo 1960-luvulla, ja lähdeluettelo osoittaa hänen jatkaneen savottaansa vielä viime vuosikymmenelläkin.

Minuuden liitupiiri etenee kronologisesti teos teokselta mutta kiinnittää huomiota myös niiden yhteiseen, sisäistä intertekstuaalisuutta luovaan ainekseen. Alhoniemi tuntee kohteensa perinpohjaisesti, ja se näkyy myös teosten analyyseissä, joiden sadosta poimin tähän vain joitakin esimerkkejä. Rintalan tuotannon vedenjakajasta eli St. Petersburgin salakuljetuksesta hän nostaa esiin muun muassa maanpakolaisuuden teemaan ja naiskuvan uudet ulottuvuudet. Minä, Grünewaldia (1990) käsittelevässä luvussa hän tarkastelee kirjailijan samaistumista 1500-luvulla eläneeseen taidemaalariin sekä tämän pohdintoja taiteilijan minuudesta, tehtävästä, taideinstituutiosta ja vallankäytöstä. Sarmatian Orfeuksen (1991) osalta valokiila suuntautuu muun muassa runoilija-sotilaan henkilötyyppiin sekä henkiseen pääomaan pahuuden ja ahneuden vastavoimana.

Aikaa ja unta (1993) käsittelevässä luvussa Alhoniemi tarkastelee matkoja, joita Rintala on tehnyt menneisyyteen muistin ja dialogin avulla. Esiin nousevat myös minä-kertojan minuutta kerrostavat keskustelut lapsuutensa ja nuoruutensa usean minän kanssa sekä eläytyminen taiteilijamarttyyreiden kohtaloon. Marian rakkaudessa (1994) Alhoniemi osoittaa elämäntapamuukalaisuuteen sisäistyneen Rintalan hakeneen samaistumiskohdetta pommerilaisesta Mariasta, joka menetti kotinsa toisessa maailmansodassa. Kaikkien Marioiden tapaan myös Pommerin Maria edustaa uhrautuvaa ja kärsivää naistyyppiä, jonka kohtalona on menettää miespuoliset rakkaansa. Kohta, jossa kihlattunsa vankeuteen eläytyvä Maria kaventaa liituviivalla huoneensa tilan tyrmää vastaavaksi, lienee antanut virikkeitä Minuuden liitupiirin nimeämiseen.

Faustuksen (1996) osalta Alhoniemi keskittyy teoksen nimihenkilöön, joka on myös minä-kertoja. Rintalan Faustus osoittautuu uuden ajan pirstoutuneeksi ihmiseksi, kodittomaksi aina ja kaikkialla. Varrotessaan viikatemiestä ja suuren arvoituksen ratkeamisesta – onko kuolema kaiken loppu vai uuden alku – hän tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Tyhjenevän tiimalasin teemaa oheistaa näyttöarvokulttuurin kritiikki. Alaotsikot ”Minun todellinen henkilöhistoriani” ja ”Minusta sepitetyt legendat” ennakoivat kirjailijan esiin tuomaa tietoisuutta oman kuvan rajallisista hallintamahdollisuuksista julkisuuden puristuksessa. Lopputulemassa Alhoniemi toteaa, että runoiksi purkautuvassa Faustuksessa säikeet faktiseen todellisuuteen ovat ohuet ja teksti etenee symbolien varassa vedoten myyttisin mielikuviin niin, että se on pakko lukea ensisijaisesti runoutena. Tätä tulkintaa kohti ohjaa myös teoksen kolmas alaotsikko, ”Minun runoni”.

Kelpo päänavaus

Ennen loppulukua Alhoniemi tarkastelee Rintalan viimeisintä aluevaltausta, oopperatrilogiaa ”Aika ja uni” (2000). Kauneuden ja pyhyyden jumalallista suuruutta julistava oopperalibretto lienee Rintalan myöhäisproosan ainoa teos, jonka genren tohtii kuvitella tietävänsä. Muiden Minuuden liitupiirissä käsiteltyjen teosten lajityypit kirjailijan intentioihin huolellisesti perehtynyt Alhoniemikin kuittaa lähinnä toteamuksin siitä, mitä ne eivät ole. Tämä ratkaisu kunnioittaa kirjailijan pyrkimystä irrottautua romaanilajista ja sille tyypillisestä kerrontatekniikasta. Alhoniemi toteaa Rintalan edellyttäneen, että hänen teoksiaan lähestytään – sepitetyn aineksen runsaudesta huolimatta – kuin esseitä tai tutkielmia.

Minuuden liitupiiriä lukiessa huomio kiinnittyy Rintalan käyttämän elämä- ja omaelämäkerrallisen aineksen runsauteen. Tutkimuksen lähdemateriaali sisältää muun muassa Rintalan kolumneja ja muita tekstejä sekä joitakin hänen lähisukulaistensa kirjoittamia kirjeitä. Niistä lukuisista henkilöistä, joita Rintala näyttää temmanneen faktisesta todellisuudesta kaunokirjalliseen käyttöön, mainitaan tutkimuskirjallisuudessa ainakin Anna Ahmatova, Johannes Bobrowski, Dietrich Bonhoeffer, Joseph Brodsky, Efim Etkind, Marina Tsvetajeva ja Maria von Wedemeyer. Alhoniemen tutkimus paljastaa, kuka kukin heistä on sekä kuinka ja miksi Rintala on päätynyt työstämään juuri heitä.

Minuuden liitupiiri on sujuvaa luettavaa vailla käytettyjen käsitteiden pikkutarkkoja määrittelyjä, perusteellisia tutkimusmetodien esittelyjä ja raskaita teoriaosuuksia. Tutkimuksensa luonteesta ja teoreettisista lähtökohdista Alhoniemi ei pitkiä lavertele mutta lupaa esipuheessaan teoskeskeisyyttä ja tekstianalyyttisyyttä. Lupaus pitää, joskin tekstianalyysiä tehdään teoreettisesti kevyellä kädellä satunnaisin viittauksin Seymour Chatmaniin, Dorrit Cohniin, Aarne Kinnuseen sekä Wellekiin ja Warreniin. Kuitenkin ja kaiketikin Minuuden liitupiiri on hieno avaus Rintalan myöhäistuotannon tutkimukseen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto