Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Vaalikamppailua roomalaisittain

Tommi Kotonen, 10.3.2007
Quintus Tullius Cicero: Aura Popularis eli kuinka vaalit voitetaan s., Tammi 2007 Kääntäjä(t): Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen

Marcus Tullius Ciceron nuoremman veljen Quintus Tullius Ciceron nimissä yleisesti kulkeva vaaliopas Commentariolum Petitionis on paitsi käsikirja vaalikamppailua varten myös loistavaa kieli poskessa tehtyä satiiria julkisen toiminnan moraalittomista puolista ja erityisesti äänestäjien liehittelystä ehdokkaan kannalta mitä nöyryyttävimmillä tavoilla. Vaikka paljon vettä on Tiberissä virrannutkin sitten Ciceroiden päivien, teoksella on edelleen ajankohtaisuusarvoa myös näin kotimaisten vaalien kynnyksellä.

Opas keskittyy huomattavan suuressa määrin ehdokkaan julkikuvaan. Imagopolitikointi ja spektaakkeleiden hyödyntäminen ei ole, toisin kuin moni erityisesti amerikkalaisen kampanjatyylin kriitikko usein arvelee, mikään tuore ilmiö. Näyttämisen politiikka hallitsi paljolti myös roomalaisten julkista elämää ja jopa talouden aluetta: markkinoiden manipulaatiosta kuuluisa esimerkki on keisari Neron tapa saada viljan hinta alemmas kaatamalla sitä laivalasteittain Tiberiin. Kansa saatiin näin uskomaan että viljaa kyllä riitti vaikka jokeen kaataa ja hinnat lähtivät laskuun.

On mielenkiintoista verrata toisiinsa Quintuksen ja Machiavellin ajatuksia. Ciceron teoksen mukaan ”se, että ehdokasta seuraa joka päivä suuri kannattajajoukko, vaikuttaa valtavasti yleiseen mielipiteeseen”. Nuoremman Ciceron ajatukset peilaavatkin monella tapaa samoja ajatuskulkuja kuin Machiavellin näkemykset silmän ja käden politiikasta ja näyttämisen merkityksestä. Oleellista suurelle yleisölle on se miltä asiat näyttävät, sillä vain harva pääsee kulissien taakse ja käsiksi asioiden varsinaiseen olemukseen. Siksi kampanjan on oltava ”häikäisevä ja komea, näyttävä ja kansaa kiehtova”.

Machiavellin tapaan nuorempi Cicero näyttäisi myös hylkäävän Marcuksen eettiset periaatteet. Vanhemman Ciceron teoksessa De Officiis esittämät ajatukset siitä, että se mikä on rehellistä ja hyvää on myös hyödyllistä, joutavat nuoremman veljen käsittelyssä käännetyksi nurinpäin: toimivuus ja hyöty ovat ne mittapuut joiden nojalla rehellisyyttä ja hyvyyttä arvioidaan. Sikäli ei olekaan yllättävää, että kirjasta on joskus pidetty myös vanhemman Ciceron vastustajien kirjoittamana häväistyskirjoituksena jossa ”paljastetaan” hänen todelliset tarkoitusperänsä.

Vaalikamppailu uuden luomisena

Bill Clinton siteeraa muistelmissaan mielenkiintoisella tavalla erästä amerikkalaispoliitikkoa, jonka mukaan ”käymme vaalikampanjaa runoudella, mutta hallitsemme proosalla”. Sitaatti kuvastaa paitsi vaalikampanjoiden erityistä merkitystä poliittisessa elämässä, myös kampanjoiden poikkeuksellista luonnetta uuden luomisena ja politiikan tihentyminä tai kiteytyminä.

Myös roomalaiset esimerkit osoittavat, että vaalikampanjoilla oli monelta osin merkitystä poliittisen muutostarpeen kanavoinnissa. Uudistuminen käy vaalien kautta, ja tätä aspektia myös poliitikon tulee pyrkiä kampanjassaan korostamaan.

Cicero esittäytyy kommentaarissa ulkopuolisena haastajana, joka ei ole kytkeytynyt aiempaan rappeutuneeseen systeemiin vaan on homo novus, uusi ihminen. Hän ei kuulu hallitsevaan eliittiin muttei myöskään rahvaaseen, joten hän pystyy ulkopuolisen asemassaan erityisellä tavalla hahmottamaan uudenlaisen politiikan tarpeen. Samalla kandidaatti voi ulkopuolisen asemassaan asettua vallitsevien jakojen yläpuolelle ja edustaa kokonaisuuden etua vanhojen ryhmäristiriitojen sijaan.

Kuten teokseen suomentajan mainiossa esseessä kampanjoista todetaan, myös jo sanan kandidaatti etymologia viittaa uudelleen aloittamiseen. Se juontaa juurena latinan sanaan candidus, jolla viitattiin julkisiin virkoihin havitelleiden käyttämään asusteeseen, valkaistuun toogaan, puhtauden symboliin. Kampanjointi on siten aina uudistumista ja aiemman taakse jättämistä.

Cicerot ja nykypäivä

Jos katsotaan Tulliuksen ohjeita kampanjointiin tulevien vaalien näkökulmasta, on helppo huomata ohjeita sovellettavan tehokkaasti vielä nykyäänkin. Eduskuntavaalien iskulauseet kuten ”Suomen Toivo” ja ”Ihmiselle hyvä kautta maan” kuvastavat toivon antamista ja uuden luomista. Tärkeää on luvata paljon, niiden pitäminen on sitten toinen asia: ”Jos siis annat lupauksen, riski siitä, että joudut myös lunastamaan sen, on pieni”.

Kuten nykyisessä henkilökeskeisessä kampanjassa, myös roomalaisessa politiikassa annettiin suuri paino puhujan eetokselle: ”Myös tässä vaalikampanjassa on äärimmäisen tärkeää, että politiikkasi antaa toivoa valtiolle ja sinua pidetään kunniallisena ja rehellisenä.” Merkillepantavaa onkin, että eduskuntavaalien mainoksissa jotkin puolueet ovat ottaneet puheenjohtajansa kampanjan keulakuvaksi – jotkin entisenkin johtajansa –, ja suurimmassa osassa pyritään samalla painottamaan kansanomaisuutta ja tuttuutta.

Ainoan poikkeuksen tekee tekstipainotteinen Vihreiden ulkomainos jossa luotetaan logoksen voimaan. Paatosta edustanee parhaiten SAK:n kohuttu ja pois vedetty mainos, jossa vahvasti kärjistäen kehotetaan duunareita äänestämään.

Toisaalta vaalit ja kansanvalta yleensäkin ovat suuresti muuttaneet muotoaan Ciceroiden ajoista. Erityisesti viestintätekniikan kehitys on mullistanut yleisön käsitteen, ja vaaleja käydäänkin nykyään pääasiallisesti median välityksellä, joskin myös jalkatyöllä on oma merkityksensä. Ciceron näkemykset kampanjoinnista soveltuvatkin monella tapaa paremmin kuvastamaan nykyistä vaalien välistä politikointia, sillä hän painottaa verkostojen ja henkilösuhteiden merkitystä.

Walter Benjaminin mukaan massaviestinten synty ”teknillisen uusintamisen aikakaudella” johti politiikan yleisö-käsitteen täydelliseen mullistumiseen. Kun aiemmin politiikka oli edustajatovereihin vaikuttamista, uudet tekniikat mahdollistivat politiikan siirtämisen aiempaa tehokkaammalla tavalla julkisuuteen, ja julkisesta sanasta tuli politiikan päänäyttämö parlamentin sijaan. Poliitikko alkoi muistuttaa yhä enemmän näyttämötaiteilijaa.

Näyttämisestä ja estetisoinnista onkin tullut entistä tärkeämpää. Ciceron teos kuitenkin osoittaa, että näyttämisen ja spektaakkelin politiikka ei ole kytköksissä pelkästään julkisuuden muotoihin, vaan on yhtä lailla sidottu myös vaalijärjestelmiin. Kukin vaalitapa luo omanlaisiaan politiikan muotoja.

Teknillisten välineiden kehittyminen on myös omalla tavallaan tuonut muassaan paluun Marcus Tullius Ciceron ajan ihanteisiin: politiikkaa tehdään entistä enemmän henkilöiden kautta ja samalla pyritään ikään kuin sulkemaan politiikka ulos politiikasta olemalla kaikkien asialla ja vastustamalla fraktioita. Poliittisten tavoitteiden läpinäkyvyyden kannalta tämä ei ole pelkästään positiivinen seikka.

Vaikka kovasti onkin paheksuttu SAK:n ja SDP:n tapaa kampanjoida vastakkainasettelujen kautta, kärjistetty tyyli puolustaa sikäli paikkaansa, että useat yhteiskunnalliset jaot ovat joka tapauksessa poliittisia ja edut vastakkaisia. Politiikan peittäminen topeliaanis-patrioottiseen yhtenäisyyden ja koko kansan kaapuun ei välttämättä palvele yhteiskunnallista uudistamista.

Selkeiden vaihtoehtojen puute voi pahimmillaan johtaa näköalattomuuteen ja uudistustarpeiden patoutumiseen, jolloin ne voivat löytää purkautumistiensä vallitsevan systeemin ulkopuolelta. Tämä kuvastuu omalla äärimmäisellä tavallaan myös Ciceroiden kohtalossa: molemmat menettivät henkensä tasavallan romahdettua sisällissotien seurauksena.

Politiikan rappio?

Roomalainen vaalitapa oli monella tavalla korruptoitunut. Erityinen ongelma nykyperspektiivistä oli rikkaiden etuoikeutettu asema itse vaalissa: äänet oli painotettu rikkaiden hyväksi. Teokseen liitetyt pompeijilaiset vaalikirjoitukset antavat myös hyvän kuvan siitä miten keskeistä vaaleissa oli erilaisten eturyhmien tuki. Loanheittokin oli jo tuolloin tunnettu, kuten erään irvileuan seinäkirjoitus Pompeijista todistaa: ”Vatia ediiliksi! – Näpistelijät kannattavat”. Cicerokin toteaakin Marcukselle että sinun tulee ”herättää epäilyksiä vastustajiasi kohtaan”.

Politiikka oli Roomassa muutamien vaikutusvaltaisten kansalaisten etuoikeus, ja suurella enemmistöllä oli korkeintaan katsojan rooli. Mutta liekö rivikansalainen nykyäänkään poliittinen vaikuttaja muutoin kuin vaalien alla? Politiikan rappion valittelu lienee siis ikuinen aihe ja epäkohtia tulee aina ilmenemään, kuten inhimillisessä toiminnassa yleensäkin.

Järjestelmä löytää aina hyväksikäyttäjänsä. Eroista huolimatta onkin ajoittain avartavaa tarkastella muinaisia tapoja ja verrata niitä nykypäivään. Quintus Tullius Ciceron kampanjaopas sekä sen oheen liitetyt pompeijilaiset vaalikirjoitukset täydennettyinä aihetta valottavilla mielenkiintoisilla esseillä palvelevat siten myös nykyisen politiikan tarkkailijaa peilauskohteena nykyiseen systeemiin ja sen ongelmiin.

Muutoin sujuvaan käännökseen voisi liittää pienen käsitehistoriallisen huomion: res publican kääntäminen valtioksi on ilmeinen anakronismi. Valtiohan on vasta 1500–1600 luvuilla Euroopassa muodostunut poliittinen yhteenliittymä joten korrekti käännösvariantti tässä olisi luonnollisesti tasavalta.

Kaikkiaan teos on kuitenkin huolellisesti koottu ja vaikkakin Ciceron teos omaa näin vaalien aikaan erityistä ajankohtaisuutta, soisi sitä politiikan yleiskuvana vilkaistavan myös vaalien välillä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto