Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihmisen varjo vuorella

Esa Mäkijärvi, 4.11.2013
Raija Paananen: Ankh 76 s., Sanasato 2013

Ankh on muun muassa elämää tarkoittava hieroglyfi muinaisen Egyptin kielessä. Raija Paananen (s. 1962) on valinnut tämän monimerkityksellisen ja keskustelua herättäneen merkin toisen runokokoelmansa nimeksi. Ensimmäisessä, Pimeässä äidissä, kuvattiin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivää ja ilmaisukykynsä menettävää naista. Tällä kertaa Paananen paneutuu mytologiaan. Arjesta ei puhuta.

Egypti on ollut enemmän tai vähemmän myllerryksessä sitten faaraoiden ajan lopun. Islamin- ja kristinuskoiset ovat vääntäneet kättä aiheuttaen uskonnollista kuohuntaa. Kopti-kristityt käyttävät symbolinaan ankhia muistuttavaa koptilaista ristiä. Egyptistä tuli tasavalta sotilasvallankaappauksessa vuonna 1953. Vuoden 2011 mellakat johtivat maata pitkään hallinneen Hosni Mubarakin syrjäyttämiseen, mutta epätasapaino tuntuu pysyvältä, eikä vastauksia poliittisiin tai uskonnollisiin ongelmiin ole saatu.

Pohjoisafrikkalainen Egypti on suomalaisille tuttu lähinnä lomakohteena. Mika Waltari (1908–1979) hyödynsi maan rikasta mytologiaa klassikossaan Sinuhe egyptiläisessä, Miki Liukkonen (s. 1989) kirjoitti hiljattaisessa romaanissaan ironisesti pyramidien purkamisesta. Paananen palaa kunnioittavaan ja tuttuun waltarilaiseen kuvastoon.

Elävä mytologia

Ankh on yleissävyltään vakava. Sen runot ovat mukavan vanhahtavia ja ne olisi hyvin voitu julkaista 1960- tai 1970-luvuilla. Säkeet on jostain syystä painettu sivuttain, ei pystyyn, kuten tavallisesti kokoelmissa. Epäkäytännöllisen taiton takia kirja on vaikealukuisempi kuin sen pitäisi olla, mikä tuskin on ollut kustantajan tarkoitus.

Paanasen kirjassa siirrytään kohti Lännen maata, paikkaan johon vainajan sielu vanhojen egyptiläisten uskomusten mukaan matkasi. Kirjassa ollaan fyysisellä ja henkisellä matkalla: ”Ystävä, jotenkin jo tiesin: / minun piti olla Lännen maassa / odottamassa aurinkolaivaasi saapuvaksi / kaukaa Pohjoisesta, Lännen maahan. // Sinä olitkin jo valmis: / lähtijä, menijä, puuttuja / uutinen, joka kerrotaan turvallisessa paikassa, kaukana lumesta.” (s. 6)

Paananen palaa kunnioittavaan ja tuttuun waltarilaiseen kuvastoon.

Menneisyys ja nykyisyys ovat runoissa läsnä. Merkkejä siitä näkyy kaikkialla, erityisesti Niilin ympäristössä, jota kirjassa tutkitaan. Puhuja on muukalainen ja turisti, joka yrittää ymmärtää: ”Istun hotellin parvekkeella kuin ihmisen varjo vuorella / odotan / etkö jo saavu / joko levitit aurinkolaivasi purjeet kuin siivet, ystävä”. (s. 8)

Ilmaisu on pääasiassa jämäkkää, mutta Paananen vaihtelee häiritsevästi välimerkkien käyttöä. Pisteet ja pilkut eivät aina ole järkevissä paikoissa. Joskus ei ole myöskään selvää, mistä paikasta puhutaan: ”Ehkä mekin luomme lunta ajatuksissamme, lunta, / jota tulee taivaan täydeltä. Siellä se sulaisi, hiekka ei, / mutta vesi haihtuu, hiekka ei.” (s. 27)

Kirotut turistit

Mytologian luotaamisen lomassa Paananen käsittelee amerikkalaistumista ja turismia, joista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Ironia ei ole kirjailijan vahvimpia puolia: ”KFI KentuckyFriedIbis / ja arvelevat voimalliseksi rukoukseksi / Amon suuri, suopea KFI”. (s. 30) Tai: ”Minä käännyn, hitaasti kuin jäänsärkijä / löydän katseesi kaiun / tulen ajatuksesi luo / kahlaan sipsipussien läpi, loikkaan pepsipullon yli / Tuuli vatkaa hiekkaa laineille / maan uumeniin tölkit ja marketin pussit”. (s. 31)

Maailma näyttäytyy maagisena paikkana, jossa elävät ja kuolleet keskustelevat.

Globalisaatio on tehnyt Egyptin kaltaisista muinaisista kulttuureista yhteistä omaisuutta. Maan nykyisestä myllerryksestä ei Ankhissa ikävä kyllä puhuta. Arabikevään aikaisten ja jälkeisten tapahtumien käsittely olisi tuonut hyvää vaihtelua, jota paatokseen taipuvainen kokoelma olisi kaivannut. Nykyhetki jää sivuun, joten myyttiseen historiaansa luottava Egypti tuntuu olevan jumissa ikuisessa menneessä.

Paananen kirjoittaa omanlaistaan, vaikutteista vapaata tekstiä. Hänen runoissaan maailma näyttäytyy maagisena paikkana, jossa elävät ja kuolleet keskustelevat. Eri aikatasojen läsnäolo sekoittaa historiattomuuteen tottunutta lukijaa, mutta lopussa Paananen kiteyttää hyvin kirjan teemat: ”Tunne hiekanjyvä sormenpäässä / kallio / ajan paino / puhalla se pois”. (s. 73)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto