Pimeä äiti

Kokoelmalla Pimeä äiti runodebyyttinsä tekevä Raija Paananen on julkaissut aiemmin romaanin Maria Maattoman elämä (WSOY 1999). Sen yhtenä juonteena kulkeneen ajatuksen mukaan kirjoittamalla paremmin ja paremmin saa paremman otteen elämänsä niistä hienovaraisista puolista, jotka sijaitsevat jäsentyneen tarinan ulkopuolella. Niihin yltää esimerkiksi kirjoituksen hitauden, vertaamisen ja kielen epäloogisuuksien avulla. Paanasen ensimmäisessä runokokoelmassa kirjoitus auttaa puhkomaan ”keskipäivän demonin” luomia samankaltaisuuden ja aikaansaamattomuuden seinämiä, kohoamaan niiden labyrintistä, sillä ”sanoilla on näkevät siivet”.

Kokoelman nimi Pimeä äiti kokoaa yhteen mustan madonnan ja synnytyksen jälkeisen masennuksen kuvastoa. Nimen ”pimeän” voi nähdä viittaavan myös hullutteluun (”lullaby of Birthland”), jopa hulluuteen, mikä synnyttää toisen kaaren Maria Maattoman elämään. Romaania ei ole välttämätöntä tuntea, mutta jos sen on lukenut, monien kulttuurihistoriasta naarattujen tummien ja outojen sattumusten reunoille hahmottuu samanlaisia rakastettavia yksityiskohtia kuin vanhojen ystävien kasvoille. Yhteistä teoksille on myös se, että huumorin värjäämä, monipuolisesta sanastosta muodostuva sanonta tasapainottaa ja keventää raskaiden aiheiden luomia painovoimakeskuksia.

Pimeän äidin rakenteesta hahmottuu eräänlainen kehyskertomus, jonka myötä voi seurata masennukseen vaipuneen puhujan kokemuksia. Sen ensimmäisessä vaiheessa melankolia vaikuttaa romanttiselta ja siinä mielessä luovalta, että runoissa on viljalti tästä tilasta syntyneitä havaintoja:

”lukemattomiin päiviin veit /
päiviin vailla sanoja”

Tämä näkyy myös seuraavassa, jossa puhujan elämänvirettä kuvataan nimeämiseen liittyvän itseironisen leikittelyn ja toiston avulla. Näillä yritetään pyyhkiä ilmiötä, mutta samanaikaisesti se myös paradoksaalisesti kasvaa ja monistuu jokaisen nimeämisen myötä:

”Olkoon nimesi /
melankolia, musta lima, sappi, melankoliikki /
depressio, burn out, uupumus ja elämänhalun menetys /
baby blue, bye bye blues lullaby of Birthland //”

Lukija alkaa aavistaa, että toisin kuin muita vaikeita aiheita, masennusta ei voi väistää asennonvaihtojen tai uusien näkökulmien avulla, sillä se ei kuulu argumentoinnin tai logiikan piiriin. Ainoastaan runossa ”Terveiset perusteellisesti hirtetylle Anne Greenelle” puhuja yrittää nähdä taustan. Erityisesti pakko ja täytyminen muodostavat voittamatonta, voimattomaksi tekevää tilaa. Tätä seuraa sekä kielen että muistin hajoaminen:

”sanat murtuvat, kirjaimet karkaavat /
muistin vuorovesi vetäytyy tuntemattomille ulapoille //”

Eheä, eheytyvä kokoelma

Kokoelman seitsemän osastoa ovat tasapainoisia. Ne myös muodostavat eheän vaikutelman, sillä ne kaiuttavat sisältämiensä runojen kuvia ja motiiveja harkituntuntuisesti. Lukija huomaa esimerkiksi, kuinka runojen virrassa on purjehdusta, horisontteja, vettä. Joukossa on myös toiston myötä kehittyviä kuvia, jotka luovat yhteyksiä eri kuvaperheiden väleille. Yksi tällainen on hullujen laiva, joka yhdistää veteen ja ”pimeyteen” liittyviä merkityksiä. Vastaavasti voi lehteillä sanojen, kirjatornien ja tarinoiden maailman, mutta samalla on tarpeen painottaa, että nämä eivät muodosta kielitietoisia tai teoreettisia kysymyksiä. Niistä, samoin kuin muistakin elämään liittyvistä asioista, voi tehdä luontevia havaintoja.

Kokoelman runoissa esiintyy erilaisia tiloihin ulottuvia ajatuksia. Myös kuvat ja hienovarainen kielellinen toisto rakentavat sisäkkäisyyksiä, jotka tuntuvat lukukokemuksessa. Sisällöllisesti tilat vuoroin pienenevät ja rajaavat puhujaa, vuoroin avautuvat ulospäin. Näin melankolian syvimpiä kokemuksia voidaan kuvata suhteessa näihin tiloihin, tilattomuutena. Kun ei ole eroa, ei myöskään ole merkityksiä:

”Ei ole tilaa, ei mitä läpäistä /
ei mitä hapuilla, vain hajota vajota kaikesta sanasta läpi” //

Haluan nostaa esille erityisesti yhden rajan, ihon. Vaikka silmä ja kuuloaisti muodostavat tyypilliseen tapaan valtaosan kokoelman kuvista ja kielellisistä oivalluksista, iholla ja kosketuksilla tuntuu olevan aivan erityinen asema puhujan maailmassa. Kielen ja mielen käydessä epätarkaksi, iho ja varsinkin sen kokemat lämpöaistimukset muodostavat konkreettisen otteen maailmaan: ”jalat lämpenevät kylmällä lattialla”.

Myös arki on esillä, mikä on aivan ymmärrettävää, onhan se paikka, johon melankolian kosketuksella on voimakkaimmat vaikutukset. Sitä kuvaavissa runoissa esiintyvät esimerkiksi perhe ja lähiympäristö. Niitä kuitenkin kuvataan pihapiirin eläinten ja kasvien kiertokulkua lukuun ottamatta vähän ja vain harvoin toistuvuuteen, historiaan tai tulevaisuuteen viittaavin sanoin, mikä on mielenkiintoinen piirre. Näin niiden läsnäolo ja merkitys puhujan elämälle rakentuukin lukukokemuksessa juuri tämän toiston, vähäeleisen läsnäolon, kautta. Samalla kokoelmaan dramatisoituu outoa runollisuutta, joka tiukkuu esiin, kun tottumus ja rutiini lakkaavat pitämästä maailmaa valmiina. Tässä mielessä ei ole yllättävää, että arkea koskeva tunneskaala yltää pimeästä aina oivaltavien havaintojen luomaan riemuun:

”Pilvi pullossa /
taivaallinen vettä /
juon taivaan vettä /
ihmeet ovat jokapäiväisiä /
arki mysteerio, että olemme juuri tässä /
[…]”

Välittömän elämänpiirin lisäksi kokoelmassa on runsaasti myös kulttuurihistoriallisia kerrostumia, kuten Ofelialle ja ”perusteellisesti hirtetylle” Anne Greenelle osoitetut runot, sekä kokoelman viides osio, jonka kuvasto sijoittuu Pariisin luonnonhistorialliseen museoon. Yhteistä näille on hahmottaa historian ja elämän monipuolisuutta sen marginaalien tai esimerkiksi evoluution näkökulmasta epäonnistumisten kautta. Aiheiden lisäksi kulttuurihistoria solmiutuu osaksi puhujan kieltä ja kuvia, kuten runossa ”Tavaan hullujen historiaa”. Siinä sähköshokit ja Walt Whitmanin ”I sing the body electric” rinnastuvat ironisesti.

Viittasin aiemmin siihen, miten kokoelmasta hahmottuu eräänlainen kehys. Kuljettuaan oudossa, väreilevässä pimeässä, puhujan välittämät eheyden ja elpymisen kokemukset välähtävät miltei henkilökohtaisesti. Lukiessa tulee oudon iloiseksi siitä, että melankolia on voitettavissa ja että se tapahtuu samassa kielessä, jota on tekijän kanssa jakanut:

”paranen kun sanat löytävät minut pimeästä /
ehkä ne ovat jossakin kaukana jo levittäneet siipensä /
kaipaavat minua /
lentoon /”

Aikaisia lopetuksia

Pimeän äidin runot ovat tiiviitä ja verrattain lyhyitä. Lisäksi niissä on usein omaksi rivikseen tai kokonaisuudekseen erottuva lopetus. Nämä vaihtelevat uuden asennon tai näkökulman hakemisesta lyyrisiin ja runon tunnelma viivyttäviin säkeisiin: ”sinunko kanssa käyn päivien alastomiin huoneisiin”. Mielestäni nämä eivät aina toimi. Välillä ne muodostavat antikliimakseja, sillä niiden hillitty ironia tai parodia tuntuu katkaisevan säkeiden musiikillisen ja sopivasti massaa keränneen vyöryn. Esimerkiksi runon ”Voi, nainen sanoi” päättävä ”minulla taitaa olla kuumetta” tuntuu tarpeettomalta erilaisin synekdokein kuvatuista miehistä kiihottuneen ja liioittelevan sanontansa vuoksi. Näin runoilijan ääni ikään kuin pakotetaan katkeamaan, kuin ajalla jolloin jazz-levyille mahtui vain kolmisen minuuttia musiikkia ja soolojen oli oltava lyhyitä.

Itse olisin toivonut modernistisen tiivistämisen lomaan muutamia vyöryttäviä jaksoja, sillä Paanaselle tuntuu sopivan instrumenttinsa päästäminen valloilleen: kuvista kehittyy uusia kuvia milloin niiden elementteihin, milloin äänteelliseen tasoon kytkeytyvän logiikan myötä. Tämä näkyy erityisesti musiikin logiikkaa lähenevässä ja puhetilannetta murtavassa runossa ”Äiti Pelottomat”.

Kielen rytmi, rytmin kieli

Paananen käyttää mielenkiintoisella tavalla ja verrattain runsaasti monitavuisia sanoja, mikä häivyttää suomenkielelle ominaisia rytmisiä ominaisuuksia; esimerkiksi monitavuisten ja hitaitten sanojen lomasta voi erottaa anapestisiä ja daktyylisiä runojalkoja. Tämä toimii kahdella tasolla. Ensiksikin se säestää kokoelman niitä runoja, joissa on melankolinen ja kokemusta tasaava tunnelma. Toisaalta se myös antaa mahdollisuuden äänteelliseen värjäämiseen, sillä rytmin vaimetessa sanojen soinnilliset ominaisuudet korostuvat: ”jänikset riisuvat turkkinsa talventörröttäjän naulaan”, ”saksalaisia salskeita miehiä nousee univormun harmaina usvasta”.

Hitaitten sanojen ohella huomio kiinnittyy manauksen kaltaisesti alkusoinnutteleviin kalevalarytmisiin säkeisiin ja laajempiinkin kielellisiin tiloihin. Nämä luovat runoihin loitsuavaa tunnelmaa: ”ja jalkojesi juoksun naulasit patjaan, painoit pään pielukseen / uuvuttaviin untuviin”. Omimmillaan ne ovat runoissa, joissa on myyttisiä tasoja – ehkäpä juuri niiden ansiosta:

”[…]
aamuyöllä naarmuinen selkä laulaa kivun luvut /
manailen matoa, kutsun käärmettä, /
tuossa se kiemurtelee järvelle /
soutaa musta selkä salamana /
[…]”

Molempia piirteitä on käytetty harkiten, ja ne ovat keskeinen osa kokoelman esteettistä ilmettä. Lopulta on kunkin lukijan mieltymyksistä kiinni, kuinka paljon antaa arvoa merkityksiä tuottaville tai niitä edeltäville rytmeille ja äänille. Jos niistä ei välitä, Pimeän äidin sanasto ja maailma voivat tuntua kaikessa värikkyydessäänkin puhuja roolia murtavan, kokeellisen tai shokkikuvia tarjoilevan runouden rinnalla vanhanaikaiselta, hitaalta tai viileältä.